Roald Dahl: Henry Sugarin ihmeellinen tarina

Roald Dahlin "Henry Sugarin ihmeellinen tarina ja kuusi muuta" oli minulle valitettavasti lievä pettymys. 
Ne muutamat Roald Dahlin tarinat jotka olen joko lukenut tai nähnyt elokuvana, ovat olleet viihdyttäviä. Iloisia. Surullisia. Opettavaisia. Sarkastisia. Elämänmakuisia.

Henry Sugarin ihmeellinen tarina - siitä pidin ja se itsessään piti otteessaan tarinansa ajan. 
Varakastakin varakkaampi mies, jonka oma keksimä motto oli "Parempi ottaa lievät moitteet kuin hoitaa työläs tehtävä", oli sitä mieltä, että työnteko on turhaa.
Henryn luettua tarinan intialaisesta miehestä, joka näkee ilman silmiä, hän päättää opetella tuon taidon - sillä voisi ansaita lisää, lisää rahaa. 

Mutta kuinka sitten käykään; oman omaisuuden kasvattaminen ei tunnukaan enää hyvältä. Ensimmäisten kasinovoittojen jälkeen rahan jakaminen muille tuntuu hyvältä ja poliisin käydessä ovella; Henry on aiheuttanut liikennekaaoksen heittelemällä seteleitä parvekkeeltaan, hän saa ajatuksen... Sen toteuttamiseksi hän tarvitsee avukseen kirjanpitäjäänsä ja vielä myöhemmin maskeeraajaa.

Henry Sugar - oman aikansa Robin Hood?

Netflixiltä löytyy tästä tehty lyhytelokuva, jossa Henry Sugaria esittää Benedict Cumberbatch, sen ajattelin katsoa. 

Kirjan muut tarinat

* Poika joka puhui eläinten kanssa 
- kirjan ensimmäinen tarina ja tätä lukiessa odotin kirjalta vielä paljon: Pieni poika pelastaa ison, vanhan kilpikonnan puhumalla niin kilpikonnalle kuin isälleen ja hotellin johtajalle, jotta kalastajien pyytämä kilpikonna vapautettaisiin takaisin merelle
* Peukalokyytiläinen
- peukalokyytiläinen - vaiko sittenkin taskuvaras...
* Mildenhallin aarre
- peltoa kyntäessä löytyy aarre, roomalaisten hopea-astioita ja kaksi kummilusikkaa. Lain mukaan löydöstä pitää ilmoittaa poliisille palkkion maksamiseksi, mutta...
* Joutsen
- tämä tarina oli se, jonka jälkeen olin laittaa "kirjan kannet kiinni".
Kaksi nuorta poikaa, lintujen ampumista, kolmannen pojan julmaa kiusaamista.. Tästä tarinasta en löytänyt mitään hauskaa, sarkasmia, opetusta - en mitään muuta kuin ilkeyttä, pahuutta, julmuutta. 

Koska kirjasta oli kuitenkin "nimikappale" vielä lukematta, luin tuon itse Henry Sugarin ihmeellisen tarinan  ja yritin vielä sinnitellä viimeisetkin tarinat 
* Onnenkantamoinen  ja
* Lastenleikkiä

En kuitenkaan saanut enää minkäänlaista otetta noihin viimeisiin tarinoihin ja kun oltiin sopivasti menossa kylille ja muut kirjaston kirjat olit jo palautettavissa, nappasin kirjanmerkin pois kirjan välistä ja palautin tämänkin kirjan. 

Tästä kirjasta jäi vähän ikävä maku, kun kuitenkin tiedän, että Dahlin kirjat ovat viihdyttäviä ja niitä tavallisesti luen hymy huulilla. 
Ei tämä viimeiseksi Roald Dahlin kirjaksi jää, tämä ei nyt vain napannut. Seuraava sitten.

Jenny Colgan: Aamuruskoja ja uusia alkuja

 Marisa Rossi kärsi isoisänsä kuolemasta lähtien ahdistuneisuushäiriöstä. 
Kun ennen iloinen ja seurallinen, muille kokkaamisesta rakastava Marisa vetäytyi omaan huoneeseensa eikä ystävän ja kämppäkaverin houkuttelusta huolimatta suostunut enää osallistumaan yhteisiin illanviettoihin ja teki vain etätöitä - ystävä tarjosi (=pakotti) Marissalle ratkaisun. 

Caius järjesti hänelle asunnon, pakopaikan Moun Polbearnen vuorovesisaarelta. Hänen enonsa Reuben oli rakennuttanut saarelle mökkejä, tarkoituksenaan perustaa mökkikylä, josta vuokrata mökkejä turisteille - ja ehkä saada saarelle lisää asukkaita, olihan hän juuri laittanut rahaa kouluun..

Yksinäisyyttä, rauhaa- sitä Marisa toivoo, mutta se tuntuu mahdottomalta, kun viereinen mökki on vuokrattu omalaatuisella, karhumaiselle venäläiselle pianonsoitonopettaja Alekseille. 

Aleksein avulla ja saarta riepottelevan myrskyn jälkeen, kun kaikki ovat kantaneet kortensa kekoon vaurioiden korjaamiseksi Marisa alkaa pikkuhiljaa uskaltautua ulos kuorestaan. Kun vielä kylän leipomo ja Polly kaipaavat pelastajaa, avautuu Marisalle lopulta uusi elämä - eivätkä tulevat vastoinkäymiset enää vedä häntä samanlaiseen mustaan kaivoon, kuin isoisän kuolema. 

Jostain syystä ei Colganin kirja tällä kertaa tahtonut "lähteä lentoon", ei samalla tavalla kuin aikaisemmat kirjat - olisiko vähän häirinnyt se, että kirja alkoi uudella päähenkilöllä, Marisalla ja lyhyesti hänen tarinallaan ja sitten yhtäkkiä hypättiinkin taas Mount Polbearneen, jossa Marisan tarinan ohessa käytiin läpi vanhojen tuttujen murheita ja iloja? 
Kun taas vastaavasti Koti pikkusaarella -sarjassa oltiin täysin eri ympäristössä ja eri henkilöiden elämässä. 

Enpä tiedä, mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä paremmin lukeminen alkoi sujua ja tunnustan, taisi vanhan Pöllön silmät joissain kohti vähän kostuakin 😉

Maija Kajanto: Sahramisyksy

 Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarjan kolmas osa Sahramisyksy tuli kuunneltua heti edellisen osan, Taatelitalven perään. 

Krissen ja Tommin kesäloma ja samalla pakusta rakennetun retkeilyauton koeajo on lopuillaan ja paluu Pyhävirralle edessä. 
Edessä on myös uusi syksy, uusia alkuja monella taholla. 
Uuden kunnanjohtajan myötä tulee kuntaan uusia kehityssuunnitelmia, Kahvila Koivun ja hotellin arki kukoistavat. 
Kummallinen tulipalojen sarja saa kuitenkin kuntalaiset varpailleen: kuka ja miksi? Jokaisella lienee omat epäilyksensä syyllisestä, kunnes Heta, Krissen paras ystävä, pääsee syyllisen jäljille ja syyllinen saadaan kiinni. 
Sitä ennen on koettu iloja ja suruja, on mietitty tulevaisuutta, tehty päätöksiä monella eri taholla ja...

Krisse pitää hotellilla alakoululaisille leivontakerhoa, mummo kiertää Kuisman kanssa retkeilyautolla Suomea ja Lofoottien kautta Ruotsiin kunnes syksyn pimetessä palaa kotiin. Krissen äitikin ilmestyy Pyhävirralle - moni asia Krissen elämässä ehtii muuttua ennen kuin syksy taas alkaa kääntyä talveksi.

Samaa tuttua ja leppoisaa Pyhävirtalaista elämää, vaikka tuhopoltot elämää sekoittivatkin. 

Kirjassa on useita ruoka- ja leivontaohjeita, kaikissa mukana sahramia - johtuu kai siitä, ettei Kajanto itse ole koskaan oppinut käyttämään ruuanlaitossa sahramia.

Painetussa kirjassa ruoka-/leivontaohjeet ovat ihan ok; lukiessa niiden ohi voi helposti hypätä ja palata sitten kun on kirjan lukenut tai sitten kun tuntuu siltä, että nyt ohjetta voisi kokeilla. 
En tiedä muista, mutta ainakin Celian äänikirjoja kuunnellessa ohjeiden ohi "kelaaminen" on hankalaa: kelaus tapahtuu x sekunnin pätkissä eli kelaat eteenpäin, sitten vähän taaksepäin jne. No, pikkujuttujahan nuo on. 

Sitruunakevättä odotellessa; laitoin varaukseen ihan painettuna kirjana. Jonnekin sijalle 195 jäin 😄

Maija Kajanto: Taatelitalvi

Maija Kajannon Taatelitalvi on Kahvila Koivu -sarjan toinen osa.

Ensimmäisessä osassa, Korvapuustikesä, Kristiina "Krisse" Kivimaa saa tarpeekseen työstään isossa ravintola-alan yrityksessä, hyppää bussiin ja matkustaa mummon luo Keski-Suomeen, Pyhävirran kylään. 
Auttaminen mummon Kahvila Koivussa on terapiaa Krisselle, jota elämä on murjonut monin tavoin ja kesä kuluu kuin siivillä.

Taatelitalvi tuo talven ja joulun Pyhävirralle. Kylään alkaa virrata turisteja lähellä olevan laskettelurinteen ansiosta - ja kukapa ei tahtoisi viettää aikaa rauhallisessa maalaismaisemassa. 

Virkavapaalla olevaa kunnanjohtaja Tommi on kadonnut jäljettömiin ja Krisse kaipaa häntä. Juuri kun hän luuli löytävänsä rinnalleen jonkun - se joku katosi jäljettömiin...
Mummollakin on omat menonsa ja kun hän lopulta kertoo uutisensa, yllättyy Krisse täysin eikä osaa sanoa mitäään. Paras ystävä on matkalla toisella puolen maapalloa..

Krissen järven rannalle avaama hotelli pitää Krissen ja isän vierailullaan mukanaan tuoman Jennan mukavan kiireisinä, mutta joulu... sähkökatko meinaa pilata niin Krissen, Jennan, mummon kuin Krissellä kahvilassa töissä olevan, raskaana olevan Maisankin maalaisjoulun - mutta lopulta kaikki päätyy vielä parhain päin.

Tämä oli taas sellaista mukavaa, leppoisaa luettavaa; sellaista tarinaa johon olisi halunnut itsekin sukeltaa mukaan. 

Kuuntelin kirjan Celiasta, lukijana Pinja Flink. Vähän toisenlaista lukijaa olisin toivonut, mutta kyllä tämän kirjan näinkin kuunteli.

Kahvila Koivu -sarjaan kuuluu vielä 
Sahramisyksy
Sitruuunakevät
Kardemummajoulu (15.11.2024)

Lisäksi Kajanto on kirjoittanut Titta -trilogian, jonka osia ovat
Mittoja ja tilaustöitä
Itsepä tilasit
Kuin tilauksesta

Maija Kajanto on v. 1978 Hämeenlinnassa syntynyt kirjailija, toimittaja ja viestinnän asiantuntija joka asuu Helsingissä. Perheeseen kuuluu avomies ja yksi lapsi. 

Jenny Colgan: Jouluvaloja ja takkatulen rätinää

 Pollyn, Hucklen ja Niilo-lunnin elämä Cornwallin Mount Polbearnessa jatkuu rauhallisena. Niin rauhallisena kuin elämä "melkein" saarella voi jatkua, kun ystävinä ovat Reuben ja Kerensa.

Kerensa on Pollyn paras ystävä, naimisissa ja rakastaa miestään Reubenia enemmän kuin mitään. Reuben on Hucklen paras ystävä ja upporikas - ja uskoo olevansa maailman napa. 
Onnellisessakin avioliitossa on huonot hetkensä ja yhden sellaisen hetken seurauksena Kerensa ei uskalla täysin siemauksin nauttia raskaudestaan. 

Uskouduttuaan lopulta Pollylle, vannotettuaan ettei tämä kertoisi asiasta Hucklelle, Pollyn asiat tuntuvat menevät solmuun.
Mennäkö vaiko eikö mennä naimisiin, tehdäkö vaiko eikö tehdä lapsia ja sitten jossain kohtaa Kerensan salaisuus lipsahtaa Pollylta Hucklelle. 

Kaiken surun ja murheen ja riitojen ja itkujen keskellä Polly leipoo; pitää saarelaiset tuoreessa leivässä, leipoo kakut joulumyyjäisiin, Reubenin ja Kerensan joulujuhlaan..

Tuttua ja leppoisaa, viihdyttävää Jenny Colgania, jonka parissa viihtyi alusta loppuun. Yhtään ei haitannut vaikka jossain vaiheessa rupesi tuntumaan tutulta ja toden totta, olen lukenut kirjan joskus muutama vuosi sitten aiemminkin.

Kirja kuuluu siis minulla niihin, joiden kanssa viihdyn hyvin, odotan malttamattomana seuraavaa osaa tai tässä tapauksessa kirjailijan uutta sarjaa ja voin lukea kirjat useampaankin kertaan, kun en välttämättä muista kirjan tarinaa nimen perusteella.
Se ei ole miinusta kirjoittajalle, päin vastoin - uppoan tarinaan niin syvälle, että kirjan nimellä ei ole väliä ja koska tarina on saanut otteeseensa, ote myös pitää. 

Kesken jäi.. Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä

Lukudiplomi 2024, sarjasta Runoja ja lyhytproosaa, valitsin 

Lydia Davisin Kafka valmistaa päivällistä.

Jos en olisi seurannut Lukudiplomin julkaisua netin välityksellä, katsonut vain listan kirjaston sivuilta, olisin sivuuttanut koko sarjan. Lukudiplomin esittelyssä kirjasta luettiin muutamia hyvin lyhyitä novelleja ja ne saivat minut kiinnostumaan siitä - hyvin valittuja novelleja siis. 

Novellit on valittu ennen suomentamattomista novellikokoelmista Break It Down, Almost No Memory, Samuel Johnson is Indignant, Varieties of Disturbance, ja Can't and Won't. 
Novellit on valinnut kirjan suomentaja Aki Salmela.

Osa kirjaan valituista novelleista oli vain muutaman rivin mittaisia, sivun mittaisia, oli myös pidempiä.

Harmi kyllä, petyin. Tai, en varmaan vain jaksanut lukea tarpeeksi pitkälle päästäkseni niihin novelleihin joita olisin ymmärtänyt 🤷‍♂️

Kirjassa ei varmastikaan ole mitään vikaa - joku muu saa siitä sen mitä sillä haetaan, tai jotain. 

En löytänyt yhtään kirjablogia jossa kirjasta olisi kirjoitettu, kertoneeko se siitä jotain. Ehkä, ehkä ei, eihän täällä kaikki lukijat sentään ole.  

Mutta; voihan olla, että tämä on sinun kirjasi? 

"Kari Hotakaisen Sanavalinta on kirjan toinen kustantaja yhdessä Siltalan kanssaIsoisoäidit unohtuvat juhlien ajaksi porstualle. Tuore äiti yrittää sisäistää elämässään tapahtuneen mullistuksen. Autokilpailussa voittavat hitaimmat ja kärsivällisimmät kuljettajat.Lydia Davisin vähäeleiset ja kielellisesti ekonomiset novellit - jotkut vainmuutaman virkkeen mittaisia - kuljettavat lukijan mustan huumorin saattelemana yllättäville ja paikoin surrealistisillekin poluille kohti ihmisyyden kummallisimpia ilmentymiä. Novellien aiheita lähestytään lähes kliinisellä selkeydellä ja järjellä, mutta henkilöhahmojen kautta lukijaa muistutetaan siitä, että elämä ja kieli ovat täynnä epäjärjestystä ja sekasortoa"

Lainaus Suomalaisen Kirjakaupan tuotekuvauksesta. 

********

Siitä alkaen, kun opin lukemaan, olen ollut sitä mieltä, että kun kirjaan tartutaan, kirja myös luetaan loppuun, vaikka sitten sana päivässä, mutta luetaan, kun on kerran aloitettu.

Nyt olen oppinut antamaan periksi; jos ei tarina "lähde lentoon", niin ei sitten. Mutta kaikille kirjoille pitää antaa mahdollisuutensa. Minun käsissäni jokainen kirja saa 100-150 sivua aikaa näyttää, onko siitä minun kirjaksi. Jos ei sinä aikana päästä sinuiksi, niin sitten luovutan. 

Sama juttu on tv-sarjojen kanssa: pari jaksoa voin katsoa, mutta jos ei ota tuulta alleen, niin ei.

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

"Jos elämä ottaa, niin se myös antaa, kun vain osaa ottaa vastaan" 

Lainaus Liina Putkosen kirjasta Unohdettujen unelmien kirjasto, joka on ensimmäinen osa Putkosen Kielokoski -sarjaa. 
Kesken jääneen kirjan tilalle kaipasin jotain uutta, kevyehköä ja kotimaista. Ja kirjan käteen, ei kuunneltavaa tällä kertaa. 

"Elämä antaa ja kantaa, kun sen antaa kantaa"
Niin tapasi sanoa Aina Varjorannan äiti. Ainasta elämä kuitenkin vain otti sen jälkeen kun äiti oli kuollut syöpään. Maattuaan vuoden äidin kuoleman jälkeen äidin olohuoneen pehmeällä matolla, hän oli vihdoin noussut ja uskaltautunut lähtemään ulos, pois, pois Helsingistä. 

Hän hakee, ja saa paikan kirjastonhoitajaksi maaseudulle, Kielokoskelle, vanhaan ruukkikylään. Kevät on koittanut.
Päästyään perille äidin Kleinbussilla herra Spunkin kanssa, äidin vanhan takkuturkkisen koiran kanssa, paljastuu Ainalle, että kirjasto onkin kirjoista riisuttu jumppasali. 

Ainalla on iso työ saada kirjastosta taas kirjasto, mutta auttavia käsiä ilmestyy suunnasta jos toisesta, vaikka uusi esimies tuntuu ensitapaamisella melkein pelottavalta - ja katoaa saman tien, saatesanoin, suunnilleen "tee mitä lystäät". 

Samalla kun Aina alkaa palauttaa kirjastoa takaisin kirjastoksi, hän tutustuu ruukkikylän historiaan, vuosikymmeniä sitten palaneeseen kartanoon, kirjastoon kuuluvaan puutarhaan ja siellä oleviin pieniin pronssipatsaisiin - joista yhden nimi on Ylva-lii.. Sama kuin Ainan kolmas nimi. Aina Oma Ylva-lii. 

Ainan kesä kuluu kirjaston, ruukin ja oman historian selvittämisessä..

Mukavaa, sujuvaa kerrontaa, jota olisi voinut lukea paksummankin kirjan verran - mutta kun asiat selviävät, ne selviävät. 

Kielokoski -sarjan seuraavat osat ovat: 
- Varastettujen hetkien puutarha
- Hiljaisten tarinoiden tupa

Toinen osa näytti olevan jo tilattuna kirjastoon, joten laitoin sen varaukseen, onhan meitä jo kolmisen kymmentä jonossa 😊

Liina Putkonen on v. 1973 Oulussa syntynyt, sittemmin helsinkiläistynyt toimittaja ja monipuolinen kirjailija, jonka esikoiteos Jäätynyt tyttö voitti vuonna 2016 Rikos-Kniga -kilpailun. Rikospoliisi Linda Fors palasi vielä kirjassa Palava poika tutkimaan rikosta Turun saaristo, mutta Liina  Putkonen ei palannut dekkareiden pariin enää sen jälkeen, kun oli saattohoitanut ystävänsä Saijan - hän ei halunnut eikä voinut kirjoittaa enää lisää kuolemaa.

Kirja Unohdettujen unelmien kirjasto alkaa Liina Putkosen ystävän Saija von Hellensin runolla.

Ai niin. "Kaikki osaavat laulaa. Avataan suu ja lauletaan" 🎼🎶

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja

Lukudiplomi 2024, kolmas kirja, sarja Kirjoja kirjoista 
Tästä sarjasta luettavaksi valikoitui (ainakin ensimmäiseksi) Sōsuke Natsukawan Kissa joka suojeli kirjoja.

Nuori lukiolaispoika Rintarō on juuri menettänyt isoisänsä, jonka kanssa on asunut ikänsä. Isoisältä jäi Rintarōlle kirjakauppa Natsuki, antikvariaatti josta ei löydy nykyaikaisia manga-sarjakuvia eikä bestesellereitä, antikvariaatti, joka oli molemmille yhtä tärkeä ja rakas, jonka hyllyitä löytyy Alexander Dumas'n klassikoita, T.S. Elliotin ja Nietzschen runokokoelmia. 
Eräänä päivänä kauppaan ilmestyy kuin tyhjästä kissa, joka pyytää Rintarōlta apua - ja vie pojan matkalle kaupasta avautuviin labyrintteihin, vapauttamaan kirjoja. Tapaamaan ihmisiä, jotka kohtelevat kirjoja kaavamaisesti (sanoisin, että huonosti..): jos on lukenut kirjan kerran, ei sen uudelleen lukemiselle ole tarvetta ja mies lukitsee kirjat valtaviin kirjakaappeihin, toinen tiivistää kirjoja silppuamalla..

Ensimmäisen labyrintin Rintarō selvittää yhdessä kissan - jonka hän värityksen mukaan nimesi Tiikeriksi - kanssa, loput ystävänsä ja luokan puheenjohtajan Sayon kanssa. 

Samalla kun Rintarō pelastaa kirjoja, hän oppii myös itse lisää kirjoista - kirjoilla on sielu. 

Sōsuke Natsukawa on v. 1978 syntynyt lääkäri, joka on kertonut uupuneensa työssään kohtaamaansa ihmisten itsekkyyteen ja omahyväisyyteen ja haluaa siksi puhua kirjoissaan siitä, miten ihmiset voisivat kohdella toisiaan paremmin. 

Kissa joka suojeli kirjoja on ensimmäinen hänen kirjoittamansa kirja joka on suomennettu. Sitä on myyty Japanissa puolitoista miljoona kappaletta.  (tiedot kirja.fi -sivulta) 

Tiitu Takalo: Memento mori

Vuoden 2024 Lukudiplomin toinen kirja, sarja Kotimaisia sarjakuvakertomuksia

Tiitu Takalo: Memento mori on Takalon omiin kokemuksiin perustuva sarjakuvatarina siitä, kuinka ihmisen elämä mullistuu, kääntyy päälaelleen aivan odottamatta yhdessä yössä.
Se on kertomus sairastumisesta ja toipumisesta, siitä miten huomaa, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä, oikeasti tärkeitä.

Eräänä joulukuun yönä Tiitu Takalo havahtuu äkilliseen, lamauttavaan päänsärkyyn. Ihan ensimmäinen ensiapu puhelimessa on perinteinen "ota buranaa ja lepää, soita sitten uudelleen jos ei mene ohi". Ei mennyt ja ensiavussa Tiitulla todetaan aivoverenvuoto, joka vaatii leikkausta. 

Magneettikuvauksessa selviää, että tarvitaan toinenkin leikkaus muutaman kuukauden sisään ja vielä pitkäaikaista seurantaa kolmannenkin aneurysman vuoksi.

Toipuminen itse sairaudesta ja leikkauksesta tuntuu sujuvan hyvin, mutta henkinen puoli on raskaampaa.

En tiedä, kuinka pahasti kastelin kirjan, mutta luin sen muutamassa tunnissa, yhteen menoon. Kasteluun varmaan vaikutti myös enoon viime kesäinen aivoinfarkti, jonka hoito ei mennyt ihan noin sujuvasti kuin Tiitun hoitoon pääsy. 

Helppo- ja nopealukuinen, todenmukainen näiden aikojen terveydenhuollosta. Kenenkään omia tuntemuksia ei voi käydä arvioimaan sen kummemmin, kukin kokee asiat omalla tavallaan.

Perussarjakuvia, Asterixeja, Aku Ankkoja, Lucky Lukeja jne. lukuun ottamatta en ole ole aiemmin lukenut sarjakuvakirjoja. 

Memento mori - muista kuolevaisuutesi. 

Niin moni asia kirjassa toi mieleen omat kokemukset reilun kahdenkymmenen vuoden takaa: teho-osastolla kerran tunnissa "mikä päivä, missä sä olet, purista mun käsiä". Ja just kun nukahdit, sama uudestaan. Muistan miten ajattelin, että eikö täällä hitto vie saa nukkua..🤭
Osastolla leikkauksen jälkeen ensiavusta tuotiin yöllä nuori äiti odottamaan leikkausta; hän oli pudonnut kotona portaista pyykkikorin kanssa jonkun kohtauksen saatuaan. Kolme pientä lasta ja kuvauksessa löytyi aivokasvain - en tiedä säälinkö enemmän nuorta naista vai lapsia ja isää sängyn vieressä 😢

 

Heidi Köngäs: Mirjami

 Helmikuun ensimmäinen kirja, kirjaston varauksia odottaessa, on Heidi Köngäs: Mirjami. 

Mirjami on 19-vuotias, Sandran keskimmäinen tytär, joka muistuttaa eniten äitiään. Hän työskentelee talvisodan ja jatkosodan aikana ompelijattarena; ompelee lumipukuja ja suruharsoja hattuihin, seisoo kyyneleitä pidätellen lottien kunniavartiossa, kun kaatuneita haudataan. 

Pienessä talossa, jonka perhe rakensi Mäntän Vuohijoelle vanhan kodin ja omaisuuden pakkohuutokaupan jälkeen, asuu sodan aikana sodassa olevien veljien vaimot ja lapset, väkeä riittää. 

Kirjan tarina ja kirjoittajan tyyli muistutti minusta aika paljon Laila Hirvisaaren tyyliä kirjoittaa sota-ajasta ja karjalaisten evakkomatkoja - ei suinkaan negatiivisessa mielessä, vaan olisi hyvinkin sopinut johonkin Hirvisaaren sarjoista.
Sujuvaa tekstiä ja vaikka sota on surullinen ja ikäviä asioita tapahtuu, myös hyviä ja iloisia asioita tapahtuu.
Kirjan jokainen luku on kirjoitettu Mirjamin tai äiti Sandran tai sisarusten Annikin tai Soilin "suulla". 

Pidin kirjasta ja kunhan nyt kirjastossa varauksessa olevat kirjat on luettu, etsin tätä edeltävän "Sandran" 

Heidi Köngäs on myös ohjaaja ja on ohjannut mm. Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Lehmusten kaupunki -sarjan pohjalta elokuvan Taunon Tukevan sota. 

Torey Hayden: Satutettu lapsi

 Torey Hayden, oikealta nimeltään Victoria Lynn Hayden on yhdysvaltalainen erityisopettaja. Hän on työskennellyt laitoksissa, sairaaloissa ja kouluissa lasten parissa, joilla on erityistarpeita. 
Hayden on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän kertoo lapsista joita hän opettanut. 

Luultavasti tunnetuin suomeksi ilmestynyt kirja on Tiikerin lapsi, joka ilmestyi suomeksi 1990-luvulla. 
Osa Haydenin tuotannosta on fiktiivisiä tarinoita, osa tositarinoita.

Juuri loppuun lukemani kirja Satutettu lapsi on tositarina Jessiestä, 9-vuotiaasta tytöstä, joka on sijoitettuna Glan Morgan ryhmäkotiin tavatessaan Toreyn.

Jessie ei ollut toivottu lapsi; äidillä oli vaikea masennus, isä oli etäinen ja 8-vuotias isosisko hoiti Jessietä parhaansa mukaan, koska vanhemmat olivat siihen kykenemättömiä. 
Jessie ei osannut muodostaa normaaleja kiintymyssuhteita, koska oli jäänyt vaille hoivaa, eikä osannut luoda normaaleja sosiaalisia ihmissuhteita muihin.

Kaikesta huolimatta hän oli älykäs ja kunnianhimoinen ja pärjäsi koulussa. 
Siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, hänellä on myös "pimeä puolensa": hän valehtelee, sytyttelee tulipaloja, hänellä on taito manipuloida ihmisiä saadakseen mitä tahtoo - tai aiheuttaakseen vahinkoa. 
Jos Jessie ei saa tahtomaansa, hän saa hillittömiä raivokohtauksia saaden käsittämättömät voimat ja pystyy satuttamaan muita ja hajottamaan paikkoja.

Torey kertoo ajasta, jolloin hän työskenteli vapaaehtoisena Glan Morfan ryhmäkodissa auttaakseen Jessietä - selvittääkseen tytön ongelmien taustat ja ehkä mahdollistaa hänelle ns. normaalin tulevaisuuden. 

Olen lukenut useita Torey Haydenin kirjoja - en oikein osaa sanoa mikä niissä kiehtoo. On toisaalta surullista ja jopa pelottavaakin lukea lapsista, jotka kärsivät niin vaikeista käytös- ja muista ongelmista, jotka useimmiten johtuvat omista vanhemmista.
Mutta ihailen Toreyta - ja hänen kollegoitaan - siinä, miten hän/he onnistuvat auttamaan näitä lapsia ja saattamaan heidän elämänsä raiteilleen.

Tämänkin kirjan lukemisen olen aloittanut joskus viime syksynä ja olen lukenut ja kuunnellut tässä välissä useamman kirjan. Nyt luin tämän viimein loppuun - monta keskeneräistä kirjaa on tullut luettua loppuun "kokonaisten" kirjojen välissä, siksi tuntuu, että olen lukenut paljon. Siis paljon minun lukemakseni 😄

Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa

 Kirja, jonka varmaan kaikki ikäiseni ovat lukeneet ja kirja, jonka nimeä on muutettu vuosien, vuosikymmenien aikana pari-kolme kertaa: 
Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa.

En tiedä mistä olin saanut kuvan, että kirja kertoisi tarinan noin 9-12 -vuotiaista pojista, jotka ovat eksyneet/haaksirikkoutuneet - miten, en tiedä - autiolle saarelle ja joutuvat selviytymään siellä keskenään. Jonkinlainen Robinson Crusoe -tarina siis (jota myöskään en ole muuten lukenut), mutta päähenkilöinä lapset. 

Mutta ei, eihän kirjan juoni ole sinne päinkään, vaan kyseessä on tyypillinen Christiemäinen "suljetun huoneen arvoitus".  

Yksinäiselle saarelle on rakennettu loistohuvila ja sen omistajasta liikkuu erilaisia tietoja ja huhuja. 
Kymmenen vierasta on saanut kutsun huvilaan, mutta kuka heidät on kutsunut ja miksi? Vieraat eivät tunne toisiaan.
Jokaisen huoneen seinältä löytyy vanha lastenloru kymmenestä pienestä neekeripojasta, joista yksikään ei pelastunut - loru kuulostaa pahaenteiseltä. 

Ensimmäisenä iltana illallisen jälkeen vieraat kuulevat naapurihuoneesta Joutsenlaulun, äänen joka kertoo mistä murhasta heitä kutakin paikalla olevaa syytetään. Mutta miksi?

Loru alkaa käymään toteen, yksi toisensa jälkeen, säe säkeeltä, vieras vieraalta... Tunnelma tiivistyy..

Agatha Christie on itselleni tuttu vain elokuvista, mutta kirjan juonen kulku on niin tuttu: syyllinen on hän - ei vaan hän. Ei, syyllinen onkin hän, vai voisiko se sittenkin olla hän?

Ja kuten tuttua; tarina päättyy "yhteenvetoon", ketkä, kenen kanssa ja miten, kuka ja miksi. 

Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1939 nimellä Ten little niggers/Kymmenen pientä neekeripoikaa. 
Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 1940 nimellä Eikä yksikään pelastunut, mutta vuonna 1968 siitä tehtiin uusi painos nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa (5. tarkistettu painos). 
Vuonna 2003 kirjasta otettiin 23. painos ja nimeksi muutettiin jälleen Eikä yksikään pelastunut, 

Agatha Christie on aateloitu Englannissa.
Hänen tunnetuimpia hahmojaan ovat neiti Marple ja Hercule Poirot. 
Christie on kirjoittanut myös salanimellä Mary Westmacott

Pidin kirjasta ja luulen, että vaikka olen katsonut neiti Marpleni ja Hercule Poirotini moneen kertaan, nekin tipahtavat Lukemattomien listalle. 

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä ja Rakkautta vahingossa

Veera Vaahtera; kevyttä kuuntelemista neuleseuraksi tai tinnituksen peittämiseksi eli samalla voipi pelata läppärillä vaikka Zumaa tai jotain muuta missä tarvitaan vain käsiä. 

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, jonka suojissa Vanhatalo kirjoittaa komediallisia lemmentarinoita Jane Austenin, Hilja Valtosen sekä Bridget Jonesin luoneen Helen Fieldingin jalanjäljillä.

Onnellisesti eksyksissä

Miksi kulkea suoraan, kun eksyminen on paljon hauskempaa?
Emmalla on kaksi puolivalmista tutkintoa, ikää 28 vuotta ja hermoja koetteleva kämppis soluasunnossa. Ja onneton suuntavaisto jonka takia tai ansiosta Emma on milloin pulassa, milloin viettämässä hauskaa iltaa.
Ystävä joka on valmis auttamaan Emmaa kirjoittamaan gradunsa valmiiksi. Matkalla aikuistumiseen on monta mutkaa; komea graduohjaaja, parhaan ystävän mies. 
Lopulta gradu tulee valmiiksi, miehet asettuvat järjestykseen Emman elämään ja paras ystävä pysyy parhaana ystävänä.

Letkeää, leppoisaa "aivot narikkaan" lukemista/kuuntelemista, jota kuuntelin Celiasta sukkia neuloessa. 

Rakkautta, vahingossa 

 Otto lähti Intiaan meditoimaan, Pihla mummolta perimäänsä mökkiin Tornionjokilaaksoon ja päätti selvitä siellä. Olihan mummokin elänyt siellä äidin kanssa ja kesät Pihlan kanssa.
Oton piti olla Pihlalle Se Oikea, hyvä ihminen, luotettava kumppani, mutta kun Pihla ilmoitti uutisen jonka piti olla iloinen: heille tulee vauva, Otto otti ja lähti. 
Miten kaupunkilaisesta lattekahvin litkijästä tulee maalainen, miten hän selviää kun ei omista autoa, saati sitten ajokorttia? 
Jo ensimmäinen kauppareissu kylälle on rankka: eihän busseja kulje kymmenen minuutin välein niin kuin kaupungissa, ei edes puolen tunnin eikä tunninkaan välein. Kahden tunnin odottelun jälkeen pysähtyy henkilöauto ja Pihlalle selviää ettei sinä päivänä kulje linja-autoa enää lainkaan.. 
Pian Pihlalla on kuitenkin "miehiä jonossa" auttamaan pienen talon töissä ja huolehtimaan tulevasta vauvasta ja Ottokin ilmestyy kyselemään voisiko sittenkin olla isä.

Lapaspari valmistui tätä kirjaa Celiasta kuunnellessa - eli nopeaa ja kepeää kuunneltavaa.

Ainakin kuusi sukan- ja lapasparin neulomiskirjaa vielä löytyy, kun välillä kaipaa vähän kevyempää luettavaa. 

Samaan nippuun Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjan kanssa laittaisin tämän; hyvänmielen kirjoja 😊🌞

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Lastu-kirjastojen Aikuisten lukudiplomi 2024 aihepiiristä "Pitkiä nimiä" valikoitui luettavaksi Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa.  

Takakannen viimeinen lause kirjan kuvauksesta:
Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa on kuin hyvä vitsi; niin tosi, että se vetää vakavaksi. 

Kirja kertoo äidistä, jonka päässä on "inkkari" ja tyttärestä, Heleenistä, joka kärsii vaihdevuosista.
Äidin aivoinfarkti ja Heleenin kolmas elämänvaihe kuivuvine genitaaleineen. 

Heleen ei halua vaivata perhettään ottamalla "inkkarin" dementoivaa äitiään kotiin asumaan, vaan hän juoksee kuukausikaupalla kodin, työpaikan ja sairaalan väliä etsien samalla sopivaa hoitokotia äidille. Äiti haluaa takaisin omaan "astaloon" asumaan.
Äidin papereista löytyvällä hoitotahdollakaan ei ole mitään merkitystä, siitä huolimatta, että eletään Hollannissa.

Heleenin suhtautuminen äidin sairastumiseen aluksi tuntui jotenkin kaksijakoiselta; toisaalta hän oli huolissaan, toisaalta huokui selkeä "siitäs sait" -tunne, "tämä on kosto". Ja vasta kirjan loppupuolella selviää miksi Heleen on aika ajoin niin kylmäkiskoinen äitiään kohtaan vaikka ei kuitenkaan pysty jättämään häntä pelkästään sairaalan tai hoitokodin armoille. 

Kirja päättyi minusta vähän töksähtäen: epäselväksi jäi mitä äidille tapahtui? Mitä tapahtui Heleenin ja miehensä Peterin tyttärelle Lizzylle, jota Heleen epäili eläinhoitolan pitäjän hyväksikäyttävän?

Ajattelemaan kirja kuitenkin pisti: voisinko itse käyttäytyä äitiäni kohtaan samalla tavalla? Voisinko puhua äidille niin kuin Heleen välillä puhui äidilleen?
Uskon kyllä, että läheisestään on raskasta huolehtia, kun hän ei ymmärrä puhetta, pelkää, ei tunne sinua..

Pidin kyllä kirjasta, eikä lukemisessa mennyt kuin pari päivää, kaiken muun puuhailun ohessa 😊

Olen monta kertaa käynyt Mursun kanssa läpi sen, mitä he joutuivat Pojan kanssa käymään läpi silloin kun Riesa päätti asettua taloksi.. 
Oman Poikani olen "vapauttanut" hoidostani: minut saa laittaa hoitokotiin sitten kun en enää pärjää yksin kotona, hänen ei tarvitse hoitaa minua eikä tehdä päätöksiä elämästään minua ajatellen. 

Jenny Colgan: Joulu suolaisten tuulten saarella

Jonotuksen ja pienen kommelluksen (mitäpä muutakaan, kun kyseessä on Pöllö...) jälkeen sain ilmoituksen varauksen saapumisesta juuri sopivasti: kirjastossa oli jo yksi varaus joka oli noudettava juuri sinä päivänä ja olimme venyttäneet liikkeelle lähtöä hoitaaksemme kolme muutakin kärpästä samalla reissulla. 

Olin siis Reppanaisen vinkistä varannut Jenny Colganin kirjan Joulu suolaisten tuulten saarella. Jouduin sitä vähän toista viikkoa odottamaan ja siinä välissä ehdin lukemaan Koti pikkusaarella -sarjan toisen osan. 

Tämän kirjan kanssa kävi niin, että se meni meidän seudun toiseen kirjastoon, ei minun kotikirjastooni. Ei hätä sen näköinen, asia hoitui puhelinsoitolla ja kirja lähti matkaan tänne lähemmäs.

Kirja oli samanlaista leppoisaa ja nopeaa luettavaa kuin muutkin Colganin kirjat. En voi sanoa, että kirja olisi ollut pettymys, mutta nimen perusteella odotin jotain muuta - vähän jouluisempaa, vähän enemmän joulunviettoa. 

Kun Fintanin maailma oli sarjan edellisessä osassa romahtanut hänen kuultuaan vastavihityn aviomiehensä Coltonin sairaudesta, oli alusta alkaen selvää mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja sitä venytettiin kirjan loppuun asti; se tuntui vähän pitkästyttävältä, vaikkei kirja varsinaisesti sitä ollutkaan.

Saaren lääkärin Saifin kutsu mantereelle antaa toivoa perheen yhdistymisestä, mutta jälleen kerran Saif saa pettyä. Pojat on löydetty ja heidät hän on saanut luokseen, mutta vaimoaan hän odottaa yhä.

 Saifiin rakastunut opettaja saa vuoroin toivoa, vuoroin pettyä karvaasti. Tuleeko Koti pikkusaarella -sarjalle vielä jatkoa; saammeko tietää miten Saifin ja Lornan käy?

Entä Flora ja Joel? Pääseekö Joel viimeinkin irti menneisyyden haamuista ja pystyy rakastamaan Floraa ja perustamaan perheen hänen kanssaan?

Saarelaisten pienet hyvän tahdon eleet, ystävällisyys ja yhteenkuuluvaisuus tekivät kirjasta "tutun Jenny Colganin" eikä lukemiseen mennyt kuin päivän verran 😍 - ja varmasti luen kirjojaan jatkossakin. 

Lynne Reid Banks: Intiaani lipastossa

Jälleen yksi keskeneräinen kirja luettu loppuun 😊

Omri saa ystävältään Patrickilta syntymäpäivälahjaksi pienen muovi-intiaanin, eikä aluksi oikein innostunut siitä - hänellä oli jo pari keksipurkillista pieniä muovileluja ennestään. 

Gillon-veli antoi hänelle roskiksesta penkomansa vanhanaikaisen kylpyhuoneen kaapin, josta puuttui avain, mutta äidin kätköistä löytyi juuri sopiva avain - avain jonka äiti oli joskus saanut isoäidiltään ja jonka oli luullut kadottaneensa isoäidin kehotuksesta huolimatta. 

Omri lukitsi intiaanin illalla nukkumaan mennessään kaappiin - ja aamulla häntä odotti yllätys: intiaani oli muuttunut yön aikana kaapissa eläväksi, hän hyppäsi ilmaan musta palmikko heilahtaen, väläytti veistä päänsä yläpuolella ja huusi hurjana: "Jos sinä koskee - minä tappaa!"

Omria ei naurattanut, vaikka uhkaaja oli hädin tuskin hänen keskisormensa mittainen.
Kaapissa oli selvästi taikavoimia! 
Pieneksi Häräksi esittäytynyt intiaani mullisti Omrin koko elämän ja myös Patrickin elämän, kun Omri esitteli Pienen Härän hänelle. 

Takakannesta poimittua:
Lynne Reid Banks punoo arjen ja fantasian jännittäväksi kertomukseksi, josta on tehty suomalaisellekin yleisölle tutuksi tullut elokuva. 

Löysin elokuvan Netflixistä (UK) sekä suomenkielisenä DVD:nä. Kiinnostaisi kyllä, mutta ei kuitenkaan nyt ihan niin paljoa, että ostamaan lähtisin 😄

Mutta kirjasta tykkäsin - tämän oli Äiti taas "ota tästä" pinosta napannut ja luettuaan ohjasi mulle. Viihdyttävä ja sellainen "uteloittava" eli jos ei silmät olisi iltaisin painuneet kiinni, niin olisi varmaan tullut luettua yhdeltä lukemalta; nyt tuli nukkumatti ja muita kirjoja väliin. 

Jostain syystä olen nyt tykästynyt näihin vanhoihin nuortenkirjoihin - olenkohan jo siinä iässä, että alan muuttua lapseksi jälleen? (Miten niin "muuttua"? 😲)

Alfred Emil Ingman: Rimpisuon Usvapatsas

Lapin rajaseuduilla on salaperäinen Rimpisuo, joka peittyy joka talvi pysyvään usvapilveen. Ystävykset Matti ja Jussi kuulevat salaperäisestä suosta ja sen usvapatsaasta vanhalta Paapalta ja päättävät lähteä selvittämään usvapatsaan arvoitusta. 

Nuoret pojat viipyvät matkallaan vähän toista vuotta ja kokevat seikkailun jos toisenkin - vastassa on niin susia, karhu kuin mustia joutseniakin. 
Lapin taikaakin.

Kirjailija Alfred Emil Ingman (1860-1917) oli suomalainen kirjailija ja sotilas- ja vankilapappi, joka oli tunnettu nuorille suunnatuista seikkailukirjoista.

Löysin kirjan ihan sattumalta Yle Areenasta, jotain muuta etsiessäni ja koska lasten- ja nuortenkirjat sopivat mielestäni yhtä hyvin aikuisillekin, päätin ottaa kuunteluun. 

Satua, fantasiaa, kuvitelmaa - mutta viihdyttävää, ja jälleen kerran kirjan kieli ja siinä käytetyt sanonnat kiehtoivat suuresti. 

Viime päivinä kovasti pohdituttanut asiakin sai oikeastaan kirjasta vastauksen:
"Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä oikein käyttää" 😄

Lukijana Ylellä on Esko Salervo. 

Kirjasta on otettu useita painoksia, olisiko vanhin 1915? Kieltäkin on uudistettu. Uusin painos taitaa olla vuodelta 2007.  

Kuvat ja teksti ei suostu yhteistyöhön, mutta väliäkö tuolla. 

Ei sentään mitään lukuennätysyritystä

Ei, en ole yrittämässä mitään lukuennätystä eikä ole mitään "pakko lukea enemmän kirjoja tänä vuonna kuin viime vuonna" tai "pakko lukea enemmän tai ainakin yhtä paljon kirjoja kuin nopeimmat ja ahkerimmat lukijat". 
Niin kuin Sartsa sanoi; lukeminen ei ole mikään kilpailu.

Miksi Pöllön kirjamaailmassa on sitten nyt yhtäkkiä ja näin peräperää monta kirjaa? 

Se jonka laskin varsinaisesti vuoden ensimmäiseksi kirjaksi, oli sen verran ohut, että tuli luetuksi yhdessä illassa. 
Eilen käytin lähes koko päivän lukemiseen; kahvinkeittotaukoja lukuun ottamatta istuin nenä kirjassa. 

Muut tämän alkuvuoden kirjat ovat olleet keskeneräisiä kirjoja, jotka olen aloittanut viime vuoden puolella. 
Kirjojen kanssa on sama juttu kuin neuleiden kanssa: niitä on aina monta kesken. Jokaiselle kirjalle on paikkansa ja tarpeensa, ihan niin kuin keskeneräisillä neuleillakin. 

Nyt odottelen taas yhtä varausta kirjastosta ja sillä aikaa koetan lukea ja kuunnella keskeneräisiä kirjoja loppuun. Tai ottaa jonkun muun kotona odottavan kirjan luettavaksi 😉

Jenny Colgan: Vuorovetten ranta + Maailman ääriin

Vuosi on alkanut lukemalla, kuuntelemalla ja neulomalla. Tästä Jenny Colganin kirjasta kiitos kuuluu Riippumaton selailija Reppanaiselle, joka muistutti tämän Koti pikkusaarella -sarjan uudemmasta, jouluisesta osasta. 

Olin aiemmin lukenut sarjan ensimmäisen osan, Suolaisten tuulten saari, mutta tämä Vuorovetten ranta ja siihen liittyvä pienoisromaani Maailmaan ääriin oli mennyt ihan ohi silmien ja korvien. 

Vuorovetten ranta kertoo Florasta, joka on jättänyt ihmisiä, valoja, kiirettä ja elämää kuhisevan Lontoon taakseen ja palannut karulle, mutta kauniille Skotlantilaiselle kotisaarelleen Murelle. Hän tekee työtä pitääkseen kannattavana perustamansa rantakahvilan. 

Samalla hän yrittää saada poikaystävästään Joelista "enemmän irti" - kuka hän on, miksi hän on sellainen kuin on. Joel työnantaja, Floran veljen Fintanin rikas poikaystävä teettää Joelilla töitä uupumukseen, hermoromahdukseen asti. 

Coltonin ja Fintanin häissä kaikki selviää; Fintanin maailma romahtaa, ainakin hetkeksi, Floralle selviää miksi Joel uupui ja sai hermoromahduksen.

Floran paras ystävä Lorna haikailee saarelle pakolaisena tulleen lääkärin, Saifin perään, mutta Saif odottaa yhä vuosienkin jälkeen näkevänsä perheensä; poikansa ja vaimonsa. 

Kun rannassa näyttäytyy harvinainen sarvivalas, saarelaiset ovat kahden vaiheilla; ennustaako se hyvää vai pahaa? Kuten aiemminkin, Flora auttaa jälleen valaan väljemmille vesille - onko Flora todella selkie? 

(Selkiet ovat mytologisia olentoja, jotka voivat muuttaa muotoaan hylkeen ja ihmisen välillä poistamalla tai pukemalla hylkeen ihonsa, kts. Wikipedia)

Kirjan lopussa on lisäksi pienoisromaani Maailman ääriin, joka kertoo Saifin tarinan ja miten hän päätyy Muren saarelle lääkäriksi ja miten hän oppii elämään paikallisten kanssa, miten hänet otetaan siellä vastaan. 

Ei ole kovin monia kirjoja, joita lukiessa itkisin, mutta vaikka Jenny Colganin kirjat ovat pääsääntöisesti hauskoja ja tuovat iloa eilisen kaltaisiin "ei mitään tekemistä" -päiviin, Vuorovetten ranta sai useammassakin kohdassa hanat aukeamaan (ja olin oikeastaan ihan tyytyväinen, että Mursu - joka väitti olevansa selkie 😉 - torkkui). 

Sarjan seuraava osa, Joulu suolaisten tuulien saarella, on varauksessa, ja sitä odotellessa ehdin varmaankin lukea/kuunnella pari keskeneräistä loppuun. 

Suosittelen Jenny Colgania sinulle, joka pidät hyvän mielen kirjoista. 

Joulukalenteri (toim. Juha Mäntylä)

"Joku voi tulla ikkunan taa..."

Joulukalenteri on - nimensä mukaisesti Joulukalenteri. 

Vuoden 2016 Joulukalenteri -kirjan tarinoiden inspiraationa ovat joululaulujen sanat. 
25  jännitystarinaa, 25 kertojaa. 

Kirjoittavat ovat lahjoittaneet kirjasta saamansa tekijänpalkkionsa nuorten syrjäytymistä ehkäisevään työhön; Tukikummeille.

1. Lumilinna

2. Sylvian joululaulu

3. Arkihuolesi kaikki heitä

4. Muurahainen taivaassa

5. Pukki ovella kolkutta

6. Lumienkeleitä

7. Taas kaikki kauniit muistot

8. Jossain on vielä joulu

9. Joulu vuosia myöhemmin 

10. Sydämeeni joulun teen

11. Kuitenkin niin joululta taas tuntuu

12. Joulumaa

13. Joulupuu on rakennettu

14. Sinivuorten yö

15. Tähti tähdistä kirkkain

16. Saa joulu aikaan sen

17. Varpunen jouluaamuna

18. Joulurauhaa

19. Joulupukki puree ja lyö

20. Joulun kellot

21. Sika

22. Hei, mummo

23. En etsi valtaa, loistoa

24. Oikein surullista joulua

25. Jos joulua ei tänä vuonna tulekaan

Joulukalenteri -kirjoja on kirjoitettu vuodesta 2014 alkaen. Kirjan kirjoittajina on julkaisijan, Reuna Publishing Housen osakkaat ja kirjailijat ja tekijänpalkkiot jaetaan vuosittain vaihtuviin hyväntekeväisyyskohteisiin. 

Tämä oli minun ensimmäinen Joulukalenterini, Äidiltä reissuun lähtiessä nappasin ja mutkien vuoksi vasta nyt sain luettua. Tykkäsin, ei turhan jännittäviä, vaikka jännitystarinoiksi sanotaankin. Joissain vähän surullinen loppu, mutta ainakin minun huumorintajullani sai kyllä nauraakin. 

"Helppoa" luettavaa tällaiselle dekkariuraansa aloittelevalle (joka ei tajunnut kenestä oikein oli kyse, kun täti sanoi, että kannattaa lukea yksi Seppo Jokisen kirja, jäät varmasti koukkuun. Varsin pöllö Pöllö 🤦‍♀️)

Tämän vuoden teema Joulukalenterissa näytti olevan urheilu; Joulupukki urheilee. 
Ehkä ennen joulua -  ja ne seitsemän muuta avaamatonta kalenteria, ennen kuin ilmestyy uusi kalenteri. 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Wu-huu - urakka on ohi!  Monta päivitystä tästä olen jo tehnytkin, mutta tässä se viimeinen - ja ehkä jokunen linkki niihin muihin päivityksiin.

Ajatus koko kirjan lukemiseenhan lähti siitä, että näin tienviitan "Voltterintie" - haa, Volter Kilpi - Alastalon salissa - eikös kaikkien kuulu lukea se, ihan niin kuin Kalevala, Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla ja mitä niitä on. Suomalaisia klassikoita ja kansalliseepoksia, kaikkien niiden vierasmaalaisten lisäksi. 

Siispä marssin kirjastoon ja lainasin ensimmäisen osan, vain 459 sivua. Aargh.. virhearviointi. Yritin urheasti, mutta ei, kaikki Alastalon vieraat eivät päässeet saliin asti, eivät tainneet päästä edes porstuaan asti (vai millähän nimellä sitä sanottiinkaan, no eteiseen joka tapauksessa). Palautin kirjan. Tämä tapahtui vuonna 2019.

Viime syksynä päätin kokeilla uudestaan ja lainasin kirjan äänikirjana Celiasta. Kahdessa osassa, kumpikin osa 18 h, yhteensä 36 tuntia. 
Aloitin kuuntelun 26.9.2023 ja lopetin 6.1.2024.

Suhtautumiseni kirjaan on vähän kaksijakoinen. Aluksi se oli totta puhuen hyvinkin tylsä: kuunnella kuinka se ja se ja se tuli sisälle ja kävi istumaan. Mutta jo piippujen valinta ja se kuka lopulta istui kenenkin viereen oli oikeastaan näin jälkikäteen ajateltuna ihan mielenkiintoista; miksi kukakin teki juuri niin? Ja millaisen istuinpaikan/istuimen kukakin valitsi - ei nimittäin loppujen lopuksi ollut ihan itsestään selvää kuka istui sohvalla, kuka tavallisella tuolilla, kuka salin ikkunaseinällä, kuka ovensuussa, kuka keinutuolissa keskellä lattiaa ja kuka Härkäniemen vieressä ja kuka Pukkilan vieressä. 

Lempihahmokseni kirjassa muodostui, muodostuipa hyvinkin, hyvinkin niin, kyllä hyvinkin muodostui,  kirjassapa hyvinkin, itse Pukkila. Pukkilapa itse, Pukkila poikansa Evaldin kanssa, Evaldin kanssa oli Pukkila tullut paikalle, poikansa Evaldin. 

Tuosta varmaankin voitte päätellä, millainen hahmo Pukkila oli 😂 Ääneen puhui Pukkila tuolla tavalla, ääneenpä hyvinkin, mutta myös ajatteli, itsekseen ajatteli. 

Monta tarinaa matkoista niin Ruotsiin, Englantiin kuin Saksaankin kirjassa kerrottiin, siinä parkkikirjan kirjoittamisen välissä, kun kukin kirjaan osansa parkista merkitsi. 

Mielenkiintoinen sattuma minusta oli se, että kun podin sairaalassa korvatulehdustani ja yhtenä aamuna taas korvapolilla istuin odottamassa vuoroani korvalääkärille, oli vähän turhan paljon aikaa, löysin lehdestä artikkelin Volter Kilvestä. Siitä kirjoitinkin erillisen päivityksen. 

Saatanpa kuulkaa joskus kuunnella tai jopa ihan lukea kirja-kirjan uudelleen, sillä pidin kirjan kielestä ja äänikirjassa on se hankala puoli, että et voi (tai se on hiukan hankalaa ainakin Celiassa - joidenkin kirjojen kanssa se onnistuu) palata edelliselle sivulle ja kirjoittaa ylös kuulemaasi sananpartta tai jotain muuta mielenkiintoista kohtaa. Äänikirjan selaaminen on hankalaa - mutta muuten se on kätevä. 

Äänikirjan lukijana Celiassa on Raila Hämäläinen ja mielestäni äänensä sopi kirjaan hyvin. 

Kirsi Pehkonen: Talven taikaa Jylhäsalmella

Vuoden ensimmäinen kirja-kirja oli nopea luettava: kirjastosta tuli viesti, että varaus on noudettavissa ja kävin sen perjantain kauppareissulla nappaamassa mukaan. 
Nähdessäni miten ohut kirja on, 123 sivua, sanoi Mursulle, että tämän lukemisessa ei kauaa mene, tämä on luettu jo tänä iltana. 

Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjassa eletään tavallisesti kesäisissä maisemissa, mutta tällä kertaa, kuten nimikin jo kertoo, Talven taikaa Jylhäsalmella, on talvi tullut Jylhäsalmelle. 

Tarina on kuitenkin tuttua Kirsi Pehkosta ja Jylhäsalmelaista maalaiselämää:

Eerika on tullut lapsuudenkotiinsa viettämään joulua ja kahvila Lossarin omistaja, äiti Sirkka on värvännyt Eerikan avuksi järjestämään kyläyhdistyksen joulumyyjäisiä. 
Äidillä on ketunhäntä kainalossa, kun myyjäisten pitopaikaksi varattuun kyläkouluun tarvitsee varoilta pyytää kunnan ympäristö-terveystarkastaja ja hän pyytää Eerikaa hoitamaan tapaamisen. 
Niin myyjäiset kuin joulukin sujuvat hyvin ja Eerika nauttii olostaan lapsuuskodissaan ja vasta vähän ennen lähtöä takaisin Lontooseen, kertoo vanhemmilleen, että kyseessä ei ollut ihan pelkkä joululoma, käynnin taustalla on muutakin.

Uudenvuodenaattona Eerikan on tarkoitus lähteä junalla Helsinkiin, äiti on luvannut viedä junalle. Lunta tulee kuitenkin taivaan täydeltä ja äiti tekee taas omia järjestelyitään, että saa Eerikalle kyydin kaupunkiin - Eerika yllättyy nähdessään kuskin ja yllättyy vielä monta kertaa, ennen kuin pääsee junaan..

Mukavaa ja leppoisaa luettavaa, kirja täynnä jo ennestään tuttuja henkilöitä, ei tarvinut miettiä kukas tämä on ja kukas tuo - luki vain ja suoraan sanottuna joskus riitti kun vain silmäili sivun läpi, pysyi tarinassa hyvin mukana. 
Tipahdin alusta alkaen sinne Jylhäsalmen maisemiin 😊

Ainoa miinus näissä kirjoissa on se, että ihan kaikkien siivousrättien värejä ja alushousujen malleja yms. ei tarvitsisi välttämättä kertoa, MUTTA kun itsekin noita krapuja raapustelee, niin on oppinut sen, että joskus on vaan pakko niitä täytesanoja ja -lauseita sinne laitettava, että saa tekstiin pituutta. Ehkä kirjaa kirjoittaessa on vähän sama juttu 🤔

Tykkäsin kyllä ja odotan taas seuraavaa osaa. 

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Yksi päivä - koko elämä)

Elokuun 12. pvä 2019 Viola saa yllättäen puhelun ystävältään Lillyltä. Puhelun, jota hän on odottanut vuosia, vuosikymmeniä. He olivat aikanaan parhaita ystäviä, kuin sisaria, mutta elämä vei heidät erilleen.
Nyt he ovat kahdeksankymppisiä ja puhelimessa Lilly kertoo, että hän kuolee kohta. 

Viola kiipeää ullakolle ja etsii punaista rasiaa. Rasiaa elokuun 12. päivältä. Se päivä oli heille tärkeä joka vuosi; kuoleman ja elämän päivä. 

Kun Violan tyttäret, tyttärentytär ja tyttärentyttärentytär palaavat rannalta, Viola kertoo Lillyn soittaneen - ja naiset päättävä lähteä Pariisiin etsimään Lillyä. 
Lähdön hetkellä löytyy myös tärkeä rasia, jonka Viola ottaa mukaansa.

Kun Viola ja Lilly lopulta tapaavat, selviää moni asia, joka vuosien varrella Violaa on vaivannut - ja ystävysten side on jäähyväisten hetkellä vahvempi kuin koskaan. 

****

Kirja oli matkalukemisena Englannin reissussa ja toisaalta "kepeää" iltaluettavaa, mutta sisaruksettoman, varakkaan Violan ja köyhän, suurperheen tytön Lillyn ystävyys on koskettavaa. Tytöt ovat valmiita tekemään toistensa puolesta mitä tahansa, puolustavat toisiaan henkeen ja vereen.

Toisin paikoin tällaisen höpsön silmäkulmat hiukan kostuivatkin kirjaa lukiessa..