Lastu-kirjastojen Aikuisten lukudiplomi 2024 aihepiiristä "Pitkiä nimiä" valikoitui luettavaksi Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa.
Takakannen viimeinen lause kirjan kuvauksesta:
Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa on kuin hyvä vitsi; niin tosi, että se vetää vakavaksi.
Kirja kertoo äidistä, jonka päässä on "inkkari" ja tyttärestä, Heleenistä, joka kärsii vaihdevuosista.
Äidin aivoinfarkti ja Heleenin kolmas elämänvaihe kuivuvine genitaaleineen.
Heleen ei halua vaivata perhettään ottamalla "inkkarin" dementoivaa äitiään kotiin asumaan, vaan hän juoksee kuukausikaupalla kodin, työpaikan ja sairaalan väliä etsien samalla sopivaa hoitokotia äidille. Äiti haluaa takaisin omaan "astaloon" asumaan.
Äidin papereista löytyvällä hoitotahdollakaan ei ole mitään merkitystä, siitä huolimatta, että eletään Hollannissa.
Heleenin suhtautuminen äidin sairastumiseen aluksi tuntui jotenkin kaksijakoiselta; toisaalta hän oli huolissaan, toisaalta huokui selkeä "siitäs sait" -tunne, "tämä on kosto". Ja vasta kirjan loppupuolella selviää miksi Heleen on aika ajoin niin kylmäkiskoinen äitiään kohtaan vaikka ei kuitenkaan pysty jättämään häntä pelkästään sairaalan tai hoitokodin armoille.
Kirja päättyi minusta vähän töksähtäen: epäselväksi jäi mitä äidille tapahtui? Mitä tapahtui Heleenin ja miehensä Peterin tyttärelle Lizzylle, jota Heleen epäili eläinhoitolan pitäjän hyväksikäyttävän?
Ajattelemaan kirja kuitenkin pisti: voisinko itse käyttäytyä äitiäni kohtaan samalla tavalla? Voisinko puhua äidille niin kuin Heleen välillä puhui äidilleen?
Uskon kyllä, että läheisestään on raskasta huolehtia, kun hän ei ymmärrä puhetta, pelkää, ei tunne sinua..
Pidin kyllä kirjasta, eikä lukemisessa mennyt kuin pari päivää, kaiken muun puuhailun ohessa 😊
Olen monta kertaa käynyt Mursun kanssa läpi sen, mitä he joutuivat Pojan kanssa käymään läpi silloin kun Riesa päätti asettua taloksi..
Oman Poikani olen "vapauttanut" hoidostani: minut saa laittaa hoitokotiin sitten kun en enää pärjää yksin kotona, hänen ei tarvitse hoitaa minua eikä tehdä päätöksiä elämästään minua ajatellen.
Luin tämän joitain vuosia sitten ja pidin, Dorrestein kirjoittaa mukavasti. Häneltä on suomennettu muitakin kirjoja, niistä olen lukenut teoksen Kivisydän, joka oli myös oikein hyvä.
VastaaPoistaMinäkin pidin Dorresteinin tyylistä kirjoittaa; vaikka aihe oli toisaalta vakava ja raskas, oli mukana myös huumoria. Niin kuin elämässä on, vaikka se välillä läpsiikin poskille ja joskus tosi kovaa.
PoistaTarkoitukseni on lisätä Dorresteinin muita suomennettuja kirjoja lukemattomien listalle - kun vain joskus ehtisi lukea :)