Agatha Christie: Kymmenen pientä neekeripoikaa

 Kirja, jonka varmaan kaikki ikäiseni ovat lukeneet ja kirja, jonka nimeä on muutettu vuosien, vuosikymmenien aikana pari-kolme kertaa: 
Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa.

En tiedä mistä olin saanut kuvan, että kirja kertoisi tarinan noin 9-12 -vuotiaista pojista, jotka ovat eksyneet/haaksirikkoutuneet - miten, en tiedä - autiolle saarelle ja joutuvat selviytymään siellä keskenään. Jonkinlainen Robinson Crusoe -tarina siis (jota myöskään en ole muuten lukenut), mutta päähenkilöinä lapset. 

Mutta ei, eihän kirjan juoni ole sinne päinkään, vaan kyseessä on tyypillinen Christiemäinen "suljetun huoneen arvoitus".  

Yksinäiselle saarelle on rakennettu loistohuvila ja sen omistajasta liikkuu erilaisia tietoja ja huhuja. 
Kymmenen vierasta on saanut kutsun huvilaan, mutta kuka heidät on kutsunut ja miksi? Vieraat eivät tunne toisiaan.
Jokaisen huoneen seinältä löytyy vanha lastenloru kymmenestä pienestä neekeripojasta, joista yksikään ei pelastunut - loru kuulostaa pahaenteiseltä. 

Ensimmäisenä iltana illallisen jälkeen vieraat kuulevat naapurihuoneesta Joutsenlaulun, äänen joka kertoo mistä murhasta heitä kutakin paikalla olevaa syytetään. Mutta miksi?

Loru alkaa käymään toteen, yksi toisensa jälkeen, säe säkeeltä, vieras vieraalta... Tunnelma tiivistyy..

Agatha Christie on itselleni tuttu vain elokuvista, mutta kirjan juonen kulku on niin tuttu: syyllinen on hän - ei vaan hän. Ei, syyllinen onkin hän, vai voisiko se sittenkin olla hän?

Ja kuten tuttua; tarina päättyy "yhteenvetoon", ketkä, kenen kanssa ja miten, kuka ja miksi. 

Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1939 nimellä Ten little niggers/Kymmenen pientä neekeripoikaa. 
Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 1940 nimellä Eikä yksikään pelastunut, mutta vuonna 1968 siitä tehtiin uusi painos nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa (5. tarkistettu painos). 
Vuonna 2003 kirjasta otettiin 23. painos ja nimeksi muutettiin jälleen Eikä yksikään pelastunut, 

Agatha Christie on aateloitu Englannissa.
Hänen tunnetuimpia hahmojaan ovat neiti Marple ja Hercule Poirot. 
Christie on kirjoittanut myös salanimellä Mary Westmacott

Pidin kirjasta ja luulen, että vaikka olen katsonut neiti Marpleni ja Hercule Poirotini moneen kertaan, nekin tipahtavat Lukemattomien listalle. 

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä ja Rakkautta vahingossa

Veera Vaahtera; kevyttä kuuntelemista neuleseuraksi tai tinnituksen peittämiseksi eli samalla voipi pelata läppärillä vaikka Zumaa tai jotain muuta missä tarvitaan vain käsiä. 

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, jonka suojissa Vanhatalo kirjoittaa komediallisia lemmentarinoita Jane Austenin, Hilja Valtosen sekä Bridget Jonesin luoneen Helen Fieldingin jalanjäljillä.

Onnellisesti eksyksissä

Miksi kulkea suoraan, kun eksyminen on paljon hauskempaa?
Emmalla on kaksi puolivalmista tutkintoa, ikää 28 vuotta ja hermoja koetteleva kämppis soluasunnossa. Ja onneton suuntavaisto jonka takia tai ansiosta Emma on milloin pulassa, milloin viettämässä hauskaa iltaa.
Ystävä joka on valmis auttamaan Emmaa kirjoittamaan gradunsa valmiiksi. Matkalla aikuistumiseen on monta mutkaa; komea graduohjaaja, parhaan ystävän mies. 
Lopulta gradu tulee valmiiksi, miehet asettuvat järjestykseen Emman elämään ja paras ystävä pysyy parhaana ystävänä.

Letkeää, leppoisaa "aivot narikkaan" lukemista/kuuntelemista, jota kuuntelin Celiasta sukkia neuloessa. 

Rakkautta, vahingossa 

 Otto lähti Intiaan meditoimaan, Pihla mummolta perimäänsä mökkiin Tornionjokilaaksoon ja päätti selvitä siellä. Olihan mummokin elänyt siellä äidin kanssa ja kesät Pihlan kanssa.
Oton piti olla Pihlalle Se Oikea, hyvä ihminen, luotettava kumppani, mutta kun Pihla ilmoitti uutisen jonka piti olla iloinen: heille tulee vauva, Otto otti ja lähti. 
Miten kaupunkilaisesta lattekahvin litkijästä tulee maalainen, miten hän selviää kun ei omista autoa, saati sitten ajokorttia? 
Jo ensimmäinen kauppareissu kylälle on rankka: eihän busseja kulje kymmenen minuutin välein niin kuin kaupungissa, ei edes puolen tunnin eikä tunninkaan välein. Kahden tunnin odottelun jälkeen pysähtyy henkilöauto ja Pihlalle selviää ettei sinä päivänä kulje linja-autoa enää lainkaan.. 
Pian Pihlalla on kuitenkin "miehiä jonossa" auttamaan pienen talon töissä ja huolehtimaan tulevasta vauvasta ja Ottokin ilmestyy kyselemään voisiko sittenkin olla isä.

Lapaspari valmistui tätä kirjaa Celiasta kuunnellessa - eli nopeaa ja kepeää kuunneltavaa.

Ainakin kuusi sukan- ja lapasparin neulomiskirjaa vielä löytyy, kun välillä kaipaa vähän kevyempää luettavaa. 

Samaan nippuun Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjan kanssa laittaisin tämän; hyvänmielen kirjoja 😊🌞

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Lastu-kirjastojen Aikuisten lukudiplomi 2024 aihepiiristä "Pitkiä nimiä" valikoitui luettavaksi Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa.  

Takakannen viimeinen lause kirjan kuvauksesta:
Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa on kuin hyvä vitsi; niin tosi, että se vetää vakavaksi. 

Kirja kertoo äidistä, jonka päässä on "inkkari" ja tyttärestä, Heleenistä, joka kärsii vaihdevuosista.
Äidin aivoinfarkti ja Heleenin kolmas elämänvaihe kuivuvine genitaaleineen. 

Heleen ei halua vaivata perhettään ottamalla "inkkarin" dementoivaa äitiään kotiin asumaan, vaan hän juoksee kuukausikaupalla kodin, työpaikan ja sairaalan väliä etsien samalla sopivaa hoitokotia äidille. Äiti haluaa takaisin omaan "astaloon" asumaan.
Äidin papereista löytyvällä hoitotahdollakaan ei ole mitään merkitystä, siitä huolimatta, että eletään Hollannissa.

Heleenin suhtautuminen äidin sairastumiseen aluksi tuntui jotenkin kaksijakoiselta; toisaalta hän oli huolissaan, toisaalta huokui selkeä "siitäs sait" -tunne, "tämä on kosto". Ja vasta kirjan loppupuolella selviää miksi Heleen on aika ajoin niin kylmäkiskoinen äitiään kohtaan vaikka ei kuitenkaan pysty jättämään häntä pelkästään sairaalan tai hoitokodin armoille. 

Kirja päättyi minusta vähän töksähtäen: epäselväksi jäi mitä äidille tapahtui? Mitä tapahtui Heleenin ja miehensä Peterin tyttärelle Lizzylle, jota Heleen epäili eläinhoitolan pitäjän hyväksikäyttävän?

Ajattelemaan kirja kuitenkin pisti: voisinko itse käyttäytyä äitiäni kohtaan samalla tavalla? Voisinko puhua äidille niin kuin Heleen välillä puhui äidilleen?
Uskon kyllä, että läheisestään on raskasta huolehtia, kun hän ei ymmärrä puhetta, pelkää, ei tunne sinua..

Pidin kyllä kirjasta, eikä lukemisessa mennyt kuin pari päivää, kaiken muun puuhailun ohessa 😊

Olen monta kertaa käynyt Mursun kanssa läpi sen, mitä he joutuivat Pojan kanssa käymään läpi silloin kun Riesa päätti asettua taloksi.. 
Oman Poikani olen "vapauttanut" hoidostani: minut saa laittaa hoitokotiin sitten kun en enää pärjää yksin kotona, hänen ei tarvitse hoitaa minua eikä tehdä päätöksiä elämästään minua ajatellen. 

Jenny Colgan: Joulu suolaisten tuulten saarella

Jonotuksen ja pienen kommelluksen (mitäpä muutakaan, kun kyseessä on Pöllö...) jälkeen sain ilmoituksen varauksen saapumisesta juuri sopivasti: kirjastossa oli jo yksi varaus joka oli noudettava juuri sinä päivänä ja olimme venyttäneet liikkeelle lähtöä hoitaaksemme kolme muutakin kärpästä samalla reissulla. 

Olin siis Reppanaisen vinkistä varannut Jenny Colganin kirjan Joulu suolaisten tuulten saarella. Jouduin sitä vähän toista viikkoa odottamaan ja siinä välissä ehdin lukemaan Koti pikkusaarella -sarjan toisen osan. 

Tämän kirjan kanssa kävi niin, että se meni meidän seudun toiseen kirjastoon, ei minun kotikirjastooni. Ei hätä sen näköinen, asia hoitui puhelinsoitolla ja kirja lähti matkaan tänne lähemmäs.

Kirja oli samanlaista leppoisaa ja nopeaa luettavaa kuin muutkin Colganin kirjat. En voi sanoa, että kirja olisi ollut pettymys, mutta nimen perusteella odotin jotain muuta - vähän jouluisempaa, vähän enemmän joulunviettoa. 

Kun Fintanin maailma oli sarjan edellisessä osassa romahtanut hänen kuultuaan vastavihityn aviomiehensä Coltonin sairaudesta, oli alusta alkaen selvää mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja sitä venytettiin kirjan loppuun asti; se tuntui vähän pitkästyttävältä, vaikkei kirja varsinaisesti sitä ollutkaan.

Saaren lääkärin Saifin kutsu mantereelle antaa toivoa perheen yhdistymisestä, mutta jälleen kerran Saif saa pettyä. Pojat on löydetty ja heidät hän on saanut luokseen, mutta vaimoaan hän odottaa yhä.

 Saifiin rakastunut opettaja saa vuoroin toivoa, vuoroin pettyä karvaasti. Tuleeko Koti pikkusaarella -sarjalle vielä jatkoa; saammeko tietää miten Saifin ja Lornan käy?

Entä Flora ja Joel? Pääseekö Joel viimeinkin irti menneisyyden haamuista ja pystyy rakastamaan Floraa ja perustamaan perheen hänen kanssaan?

Saarelaisten pienet hyvän tahdon eleet, ystävällisyys ja yhteenkuuluvaisuus tekivät kirjasta "tutun Jenny Colganin" eikä lukemiseen mennyt kuin päivän verran 😍 - ja varmasti luen kirjojaan jatkossakin. 

Lynne Reid Banks: Intiaani lipastossa

Jälleen yksi keskeneräinen kirja luettu loppuun 😊

Omri saa ystävältään Patrickilta syntymäpäivälahjaksi pienen muovi-intiaanin, eikä aluksi oikein innostunut siitä - hänellä oli jo pari keksipurkillista pieniä muovileluja ennestään. 

Gillon-veli antoi hänelle roskiksesta penkomansa vanhanaikaisen kylpyhuoneen kaapin, josta puuttui avain, mutta äidin kätköistä löytyi juuri sopiva avain - avain jonka äiti oli joskus saanut isoäidiltään ja jonka oli luullut kadottaneensa isoäidin kehotuksesta huolimatta. 

Omri lukitsi intiaanin illalla nukkumaan mennessään kaappiin - ja aamulla häntä odotti yllätys: intiaani oli muuttunut yön aikana kaapissa eläväksi, hän hyppäsi ilmaan musta palmikko heilahtaen, väläytti veistä päänsä yläpuolella ja huusi hurjana: "Jos sinä koskee - minä tappaa!"

Omria ei naurattanut, vaikka uhkaaja oli hädin tuskin hänen keskisormensa mittainen.
Kaapissa oli selvästi taikavoimia! 
Pieneksi Häräksi esittäytynyt intiaani mullisti Omrin koko elämän ja myös Patrickin elämän, kun Omri esitteli Pienen Härän hänelle. 

Takakannesta poimittua:
Lynne Reid Banks punoo arjen ja fantasian jännittäväksi kertomukseksi, josta on tehty suomalaisellekin yleisölle tutuksi tullut elokuva. 

Löysin elokuvan Netflixistä (UK) sekä suomenkielisenä DVD:nä. Kiinnostaisi kyllä, mutta ei kuitenkaan nyt ihan niin paljoa, että ostamaan lähtisin 😄

Mutta kirjasta tykkäsin - tämän oli Äiti taas "ota tästä" pinosta napannut ja luettuaan ohjasi mulle. Viihdyttävä ja sellainen "uteloittava" eli jos ei silmät olisi iltaisin painuneet kiinni, niin olisi varmaan tullut luettua yhdeltä lukemalta; nyt tuli nukkumatti ja muita kirjoja väliin. 

Jostain syystä olen nyt tykästynyt näihin vanhoihin nuortenkirjoihin - olenkohan jo siinä iässä, että alan muuttua lapseksi jälleen? (Miten niin "muuttua"? 😲)

Alfred Emil Ingman: Rimpisuon Usvapatsas

Lapin rajaseuduilla on salaperäinen Rimpisuo, joka peittyy joka talvi pysyvään usvapilveen. Ystävykset Matti ja Jussi kuulevat salaperäisestä suosta ja sen usvapatsaasta vanhalta Paapalta ja päättävät lähteä selvittämään usvapatsaan arvoitusta. 

Nuoret pojat viipyvät matkallaan vähän toista vuotta ja kokevat seikkailun jos toisenkin - vastassa on niin susia, karhu kuin mustia joutseniakin. 
Lapin taikaakin.

Kirjailija Alfred Emil Ingman (1860-1917) oli suomalainen kirjailija ja sotilas- ja vankilapappi, joka oli tunnettu nuorille suunnatuista seikkailukirjoista.

Löysin kirjan ihan sattumalta Yle Areenasta, jotain muuta etsiessäni ja koska lasten- ja nuortenkirjat sopivat mielestäni yhtä hyvin aikuisillekin, päätin ottaa kuunteluun. 

Satua, fantasiaa, kuvitelmaa - mutta viihdyttävää, ja jälleen kerran kirjan kieli ja siinä käytetyt sanonnat kiehtoivat suuresti. 

Viime päivinä kovasti pohdituttanut asiakin sai oikeastaan kirjasta vastauksen:
"Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä oikein käyttää" 😄

Lukijana Ylellä on Esko Salervo. 

Kirjasta on otettu useita painoksia, olisiko vanhin 1915? Kieltäkin on uudistettu. Uusin painos taitaa olla vuodelta 2007.  

Kuvat ja teksti ei suostu yhteistyöhön, mutta väliäkö tuolla. 

Ei sentään mitään lukuennätysyritystä

Ei, en ole yrittämässä mitään lukuennätystä eikä ole mitään "pakko lukea enemmän kirjoja tänä vuonna kuin viime vuonna" tai "pakko lukea enemmän tai ainakin yhtä paljon kirjoja kuin nopeimmat ja ahkerimmat lukijat". 
Niin kuin Sartsa sanoi; lukeminen ei ole mikään kilpailu.

Miksi Pöllön kirjamaailmassa on sitten nyt yhtäkkiä ja näin peräperää monta kirjaa? 

Se jonka laskin varsinaisesti vuoden ensimmäiseksi kirjaksi, oli sen verran ohut, että tuli luetuksi yhdessä illassa. 
Eilen käytin lähes koko päivän lukemiseen; kahvinkeittotaukoja lukuun ottamatta istuin nenä kirjassa. 

Muut tämän alkuvuoden kirjat ovat olleet keskeneräisiä kirjoja, jotka olen aloittanut viime vuoden puolella. 
Kirjojen kanssa on sama juttu kuin neuleiden kanssa: niitä on aina monta kesken. Jokaiselle kirjalle on paikkansa ja tarpeensa, ihan niin kuin keskeneräisillä neuleillakin. 

Nyt odottelen taas yhtä varausta kirjastosta ja sillä aikaa koetan lukea ja kuunnella keskeneräisiä kirjoja loppuun. Tai ottaa jonkun muun kotona odottavan kirjan luettavaksi 😉

Jenny Colgan: Vuorovetten ranta + Maailman ääriin

Vuosi on alkanut lukemalla, kuuntelemalla ja neulomalla. Tästä Jenny Colganin kirjasta kiitos kuuluu Riippumaton selailija Reppanaiselle, joka muistutti tämän Koti pikkusaarella -sarjan uudemmasta, jouluisesta osasta. 

Olin aiemmin lukenut sarjan ensimmäisen osan, Suolaisten tuulten saari, mutta tämä Vuorovetten ranta ja siihen liittyvä pienoisromaani Maailmaan ääriin oli mennyt ihan ohi silmien ja korvien. 

Vuorovetten ranta kertoo Florasta, joka on jättänyt ihmisiä, valoja, kiirettä ja elämää kuhisevan Lontoon taakseen ja palannut karulle, mutta kauniille Skotlantilaiselle kotisaarelleen Murelle. Hän tekee työtä pitääkseen kannattavana perustamansa rantakahvilan. 

Samalla hän yrittää saada poikaystävästään Joelista "enemmän irti" - kuka hän on, miksi hän on sellainen kuin on. Joel työnantaja, Floran veljen Fintanin rikas poikaystävä teettää Joelilla töitä uupumukseen, hermoromahdukseen asti. 

Coltonin ja Fintanin häissä kaikki selviää; Fintanin maailma romahtaa, ainakin hetkeksi, Floralle selviää miksi Joel uupui ja sai hermoromahduksen.

Floran paras ystävä Lorna haikailee saarelle pakolaisena tulleen lääkärin, Saifin perään, mutta Saif odottaa yhä vuosienkin jälkeen näkevänsä perheensä; poikansa ja vaimonsa. 

Kun rannassa näyttäytyy harvinainen sarvivalas, saarelaiset ovat kahden vaiheilla; ennustaako se hyvää vai pahaa? Kuten aiemminkin, Flora auttaa jälleen valaan väljemmille vesille - onko Flora todella selkie? 

(Selkiet ovat mytologisia olentoja, jotka voivat muuttaa muotoaan hylkeen ja ihmisen välillä poistamalla tai pukemalla hylkeen ihonsa, kts. Wikipedia)

Kirjan lopussa on lisäksi pienoisromaani Maailman ääriin, joka kertoo Saifin tarinan ja miten hän päätyy Muren saarelle lääkäriksi ja miten hän oppii elämään paikallisten kanssa, miten hänet otetaan siellä vastaan. 

Ei ole kovin monia kirjoja, joita lukiessa itkisin, mutta vaikka Jenny Colganin kirjat ovat pääsääntöisesti hauskoja ja tuovat iloa eilisen kaltaisiin "ei mitään tekemistä" -päiviin, Vuorovetten ranta sai useammassakin kohdassa hanat aukeamaan (ja olin oikeastaan ihan tyytyväinen, että Mursu - joka väitti olevansa selkie 😉 - torkkui). 

Sarjan seuraava osa, Joulu suolaisten tuulien saarella, on varauksessa, ja sitä odotellessa ehdin varmaankin lukea/kuunnella pari keskeneräistä loppuun. 

Suosittelen Jenny Colgania sinulle, joka pidät hyvän mielen kirjoista. 

Joulukalenteri (toim. Juha Mäntylä)

"Joku voi tulla ikkunan taa..."

Joulukalenteri on - nimensä mukaisesti Joulukalenteri. 

Vuoden 2016 Joulukalenteri -kirjan tarinoiden inspiraationa ovat joululaulujen sanat. 
25  jännitystarinaa, 25 kertojaa. 

Kirjoittavat ovat lahjoittaneet kirjasta saamansa tekijänpalkkionsa nuorten syrjäytymistä ehkäisevään työhön; Tukikummeille.

1. Lumilinna

2. Sylvian joululaulu

3. Arkihuolesi kaikki heitä

4. Muurahainen taivaassa

5. Pukki ovella kolkutta

6. Lumienkeleitä

7. Taas kaikki kauniit muistot

8. Jossain on vielä joulu

9. Joulu vuosia myöhemmin 

10. Sydämeeni joulun teen

11. Kuitenkin niin joululta taas tuntuu

12. Joulumaa

13. Joulupuu on rakennettu

14. Sinivuorten yö

15. Tähti tähdistä kirkkain

16. Saa joulu aikaan sen

17. Varpunen jouluaamuna

18. Joulurauhaa

19. Joulupukki puree ja lyö

20. Joulun kellot

21. Sika

22. Hei, mummo

23. En etsi valtaa, loistoa

24. Oikein surullista joulua

25. Jos joulua ei tänä vuonna tulekaan

Joulukalenteri -kirjoja on kirjoitettu vuodesta 2014 alkaen. Kirjan kirjoittajina on julkaisijan, Reuna Publishing Housen osakkaat ja kirjailijat ja tekijänpalkkiot jaetaan vuosittain vaihtuviin hyväntekeväisyyskohteisiin. 

Tämä oli minun ensimmäinen Joulukalenterini, Äidiltä reissuun lähtiessä nappasin ja mutkien vuoksi vasta nyt sain luettua. Tykkäsin, ei turhan jännittäviä, vaikka jännitystarinoiksi sanotaankin. Joissain vähän surullinen loppu, mutta ainakin minun huumorintajullani sai kyllä nauraakin. 

"Helppoa" luettavaa tällaiselle dekkariuraansa aloittelevalle (joka ei tajunnut kenestä oikein oli kyse, kun täti sanoi, että kannattaa lukea yksi Seppo Jokisen kirja, jäät varmasti koukkuun. Varsin pöllö Pöllö 🤦‍♀️)

Tämän vuoden teema Joulukalenterissa näytti olevan urheilu; Joulupukki urheilee. 
Ehkä ennen joulua -  ja ne seitsemän muuta avaamatonta kalenteria, ennen kuin ilmestyy uusi kalenteri. 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Wu-huu - urakka on ohi!  Monta päivitystä tästä olen jo tehnytkin, mutta tässä se viimeinen - ja ehkä jokunen linkki niihin muihin päivityksiin.

Ajatus koko kirjan lukemiseenhan lähti siitä, että näin tienviitan "Voltterintie" - haa, Volter Kilpi - Alastalon salissa - eikös kaikkien kuulu lukea se, ihan niin kuin Kalevala, Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla ja mitä niitä on. Suomalaisia klassikoita ja kansalliseepoksia, kaikkien niiden vierasmaalaisten lisäksi. 

Siispä marssin kirjastoon ja lainasin ensimmäisen osan, vain 459 sivua. Aargh.. virhearviointi. Yritin urheasti, mutta ei, kaikki Alastalon vieraat eivät päässeet saliin asti, eivät tainneet päästä edes porstuaan asti (vai millähän nimellä sitä sanottiinkaan, no eteiseen joka tapauksessa). Palautin kirjan. Tämä tapahtui vuonna 2019.

Viime syksynä päätin kokeilla uudestaan ja lainasin kirjan äänikirjana Celiasta. Kahdessa osassa, kumpikin osa 18 h, yhteensä 36 tuntia. 
Aloitin kuuntelun 26.9.2023 ja lopetin 6.1.2024.

Suhtautumiseni kirjaan on vähän kaksijakoinen. Aluksi se oli totta puhuen hyvinkin tylsä: kuunnella kuinka se ja se ja se tuli sisälle ja kävi istumaan. Mutta jo piippujen valinta ja se kuka lopulta istui kenenkin viereen oli oikeastaan näin jälkikäteen ajateltuna ihan mielenkiintoista; miksi kukakin teki juuri niin? Ja millaisen istuinpaikan/istuimen kukakin valitsi - ei nimittäin loppujen lopuksi ollut ihan itsestään selvää kuka istui sohvalla, kuka tavallisella tuolilla, kuka salin ikkunaseinällä, kuka ovensuussa, kuka keinutuolissa keskellä lattiaa ja kuka Härkäniemen vieressä ja kuka Pukkilan vieressä. 

Lempihahmokseni kirjassa muodostui, muodostuipa hyvinkin, hyvinkin niin, kyllä hyvinkin muodostui,  kirjassapa hyvinkin, itse Pukkila. Pukkilapa itse, Pukkila poikansa Evaldin kanssa, Evaldin kanssa oli Pukkila tullut paikalle, poikansa Evaldin. 

Tuosta varmaankin voitte päätellä, millainen hahmo Pukkila oli 😂 Ääneen puhui Pukkila tuolla tavalla, ääneenpä hyvinkin, mutta myös ajatteli, itsekseen ajatteli. 

Monta tarinaa matkoista niin Ruotsiin, Englantiin kuin Saksaankin kirjassa kerrottiin, siinä parkkikirjan kirjoittamisen välissä, kun kukin kirjaan osansa parkista merkitsi. 

Mielenkiintoinen sattuma minusta oli se, että kun podin sairaalassa korvatulehdustani ja yhtenä aamuna taas korvapolilla istuin odottamassa vuoroani korvalääkärille, oli vähän turhan paljon aikaa, löysin lehdestä artikkelin Volter Kilvestä. Siitä kirjoitinkin erillisen päivityksen. 

Saatanpa kuulkaa joskus kuunnella tai jopa ihan lukea kirja-kirjan uudelleen, sillä pidin kirjan kielestä ja äänikirjassa on se hankala puoli, että et voi (tai se on hiukan hankalaa ainakin Celiassa - joidenkin kirjojen kanssa se onnistuu) palata edelliselle sivulle ja kirjoittaa ylös kuulemaasi sananpartta tai jotain muuta mielenkiintoista kohtaa. Äänikirjan selaaminen on hankalaa - mutta muuten se on kätevä. 

Äänikirjan lukijana Celiassa on Raila Hämäläinen ja mielestäni äänensä sopi kirjaan hyvin. 

Kirsi Pehkonen: Talven taikaa Jylhäsalmella

Vuoden ensimmäinen kirja-kirja oli nopea luettava: kirjastosta tuli viesti, että varaus on noudettavissa ja kävin sen perjantain kauppareissulla nappaamassa mukaan. 
Nähdessäni miten ohut kirja on, 123 sivua, sanoi Mursulle, että tämän lukemisessa ei kauaa mene, tämä on luettu jo tänä iltana. 

Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjassa eletään tavallisesti kesäisissä maisemissa, mutta tällä kertaa, kuten nimikin jo kertoo, Talven taikaa Jylhäsalmella, on talvi tullut Jylhäsalmelle. 

Tarina on kuitenkin tuttua Kirsi Pehkosta ja Jylhäsalmelaista maalaiselämää:

Eerika on tullut lapsuudenkotiinsa viettämään joulua ja kahvila Lossarin omistaja, äiti Sirkka on värvännyt Eerikan avuksi järjestämään kyläyhdistyksen joulumyyjäisiä. 
Äidillä on ketunhäntä kainalossa, kun myyjäisten pitopaikaksi varattuun kyläkouluun tarvitsee varoilta pyytää kunnan ympäristö-terveystarkastaja ja hän pyytää Eerikaa hoitamaan tapaamisen. 
Niin myyjäiset kuin joulukin sujuvat hyvin ja Eerika nauttii olostaan lapsuuskodissaan ja vasta vähän ennen lähtöä takaisin Lontooseen, kertoo vanhemmilleen, että kyseessä ei ollut ihan pelkkä joululoma, käynnin taustalla on muutakin.

Uudenvuodenaattona Eerikan on tarkoitus lähteä junalla Helsinkiin, äiti on luvannut viedä junalle. Lunta tulee kuitenkin taivaan täydeltä ja äiti tekee taas omia järjestelyitään, että saa Eerikalle kyydin kaupunkiin - Eerika yllättyy nähdessään kuskin ja yllättyy vielä monta kertaa, ennen kuin pääsee junaan..

Mukavaa ja leppoisaa luettavaa, kirja täynnä jo ennestään tuttuja henkilöitä, ei tarvinut miettiä kukas tämä on ja kukas tuo - luki vain ja suoraan sanottuna joskus riitti kun vain silmäili sivun läpi, pysyi tarinassa hyvin mukana. 
Tipahdin alusta alkaen sinne Jylhäsalmen maisemiin 😊

Ainoa miinus näissä kirjoissa on se, että ihan kaikkien siivousrättien värejä ja alushousujen malleja yms. ei tarvitsisi välttämättä kertoa, MUTTA kun itsekin noita krapuja raapustelee, niin on oppinut sen, että joskus on vaan pakko niitä täytesanoja ja -lauseita sinne laitettava, että saa tekstiin pituutta. Ehkä kirjaa kirjoittaessa on vähän sama juttu 🤔

Tykkäsin kyllä ja odotan taas seuraavaa osaa. 

Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Yksi päivä - koko elämä)

Elokuun 12. pvä 2019 Viola saa yllättäen puhelun ystävältään Lillyltä. Puhelun, jota hän on odottanut vuosia, vuosikymmeniä. He olivat aikanaan parhaita ystäviä, kuin sisaria, mutta elämä vei heidät erilleen.
Nyt he ovat kahdeksankymppisiä ja puhelimessa Lilly kertoo, että hän kuolee kohta. 

Viola kiipeää ullakolle ja etsii punaista rasiaa. Rasiaa elokuun 12. päivältä. Se päivä oli heille tärkeä joka vuosi; kuoleman ja elämän päivä. 

Kun Violan tyttäret, tyttärentytär ja tyttärentyttärentytär palaavat rannalta, Viola kertoo Lillyn soittaneen - ja naiset päättävä lähteä Pariisiin etsimään Lillyä. 
Lähdön hetkellä löytyy myös tärkeä rasia, jonka Viola ottaa mukaansa.

Kun Viola ja Lilly lopulta tapaavat, selviää moni asia, joka vuosien varrella Violaa on vaivannut - ja ystävysten side on jäähyväisten hetkellä vahvempi kuin koskaan. 

****

Kirja oli matkalukemisena Englannin reissussa ja toisaalta "kepeää" iltaluettavaa, mutta sisaruksettoman, varakkaan Violan ja köyhän, suurperheen tytön Lillyn ystävyys on koskettavaa. Tytöt ovat valmiita tekemään toistensa puolesta mitä tahansa, puolustavat toisiaan henkeen ja vereen.

Toisin paikoin tällaisen höpsön silmäkulmat hiukan kostuivatkin kirjaa lukiessa..