Katriina Huttunen: Mustaa valoa: Muistiinpanoja hautausmaalta

Katriina Huttusen Mustaa valoa: muistiinpanoja hautausmaalta valikoitu luettavaksi Lastu-kirjastojen vuoden 2023 Lukudiplomi -listalta aihekategoriasta "Estetiikka edellä" 

(No se aihe nyt ei ollut se juttu, tarkoitukseni oli lukea yksi kirja jokaisesta kategoriasta, mutta tämän vuoden Lukudiplomista en enää ehtinyt ajoissa saadakseni diplomin. Ensi vuonna sitten)

Kirja kertoo naisesta, joka kävelee hautausmaalla ja tekee muistiinpanoja. Hänen lapsensa on kuollut, tehnyt itsemurhan. Nainen kantaa pysyväksi muuttunutta kuolemansuruaan, ei päästä, ei halua päästää irti surustaan. Hän on tehnyt itselleen Hietaniemestä toisen kodin, jossa hän käy joka päivä. 
Oman lapsen haudalla hän pitää yllä ikuista tulta, muuten hän kerää hautausmaalta vanhojen helsinkiläisten nimiä, ammatteja, vanhat haudat, uudet haudat..

Kirja on erikoinen, kirja, jota ei voinut jättää kesken, vaikka lukeminen kestikin taas kauan. Ei siksi, että se olisi ollut pitkä tai pitkäveteinen, vaan muista syistä. 

Joillakin sivuilla ei ollut kuin yksi virke. 

Kirja sai ajattelemaan kuolemaa. Ja elämää. Hautausmaita. Mitä haluan, että omaiseni tekevät, kun minä kuolen? 

Opin kirjasta myös uusia asioita. Mikä on kolumbaario? Mitä ovat kompastuskivet ja että niitä on myös Helsingissä?

En ole koskaan käynyt Hietaniemen hautausmaalla ja kysyin Pojalta, lähtisikö hän joskus sinne kanssa kävelemään. 

Hän on tullut vanhempiinsa; hautausmaat, eritoten vanhat, kiinnostavat häntä ja hän lupasi lähteä. 

Sattuman kauppaa Alastalon salissa

 Pöllönkulmalla kertoilen, missä olen viimeiset pari viikkoa viettänyt ja näin ollen Alastalon salissa on vieläkin kesken, siitä on kuuntelematta varmaankin sellaiset 8 tuntia, jos oikein muistan. 

Periksi en anna, aion sen kyllä kuunnella loppuun, mutta annan korvaparkojeni hetken aikaa lepäillä, vaikka korvalääkäri sanoikin, ettei kuulokkeista, tavallisista eikä nappi sellaisista ole haittaa - ja kuulokkeet ovat tällä hetkellä ainoat millä ylipäätään kuulisinkaan äänikirjaa.
Mutta ei nyt tuosta pitänyt höpöttää, tapojeni mukaan vain, pahoittelut.

Vaan sattumasta, jollain tavalla hauskastakin, piti kirjoittamani.

Viime viikolla istuin jälleen kerran korvapolilla odottamassa pääsyä korvalääkärille ja jostain syystä kuulontutkimuksen ja lääkärin välillä oli aikaa lähes tunti... Koska oli "sairaalakyydin" (osastolta polille tuotu) varassa, niin siellähän istuin ja odottelin ja otin lehtihyllystä vuoden alussa ilmestyneen Kuuloviesti -lehden. 

Lehteä selatessani eteeni osui artikkeli "Alastalon salissa löysi lukijansa" 😊
Artikkelissa kerrottiin, miten Volter Kilven Alastalon salissa valittiin vuonna 1992 Helsingin sanomien äänestyksessä Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi. 
Sanotaan myös, että suuri yleisö on pitkään vieroksunut laajaa teosta, mutta viime vuosina kirja on saanut ansaitsemaansa huomiota. 

Artikkelissa oli myös tietoa jota minä en tiennyt:
Romaani avaa Kilven Saaristolaissarjan: Alastalon salissa (1933), Pitäjän pienimpiä (1934) ja Kirkolle (1937). 
Luettavaa siis riittää, sillä Kilpi on ennen tätä Saaristolaissarjaa kirjoittanut kokoelman Kustavin muinaisia (1920). Nuoruuden teoksiinsa kuuluu Bathseba (1899), Parsifal (1902) ja Antinous (1900). 
En ole vielä selvittänyt löytyykö em. teoksia meidän kirjastoista - luettavaa ja kuunneltavaa kun riittää toistaiseksi muutenkin. 

Miksi Volter Kilpi osui silmään Kuuloviesti -lehdessä? Volter Kilpi kuului Suomen Huonokuuloisten Huoltoliiton perustajiin. Liiton aktiivisena luojana tunnettu ruustinna Naimi Päiviö oli Kilven pitkäaikaisen ystävän vaimo. 

Volter Kilpi oli lapsuudesta lähtien huonokuuloinen; hänellä on arvioitu olleen perinnöllinen otoskleroosi. Sairaudessa sisimmäinen kuuloluu kiinnittyy virheellisesti sisä- ja välikorvan väliseen soikeaan ikkunaan. Tällöin äänten kulkeutuminen sisäkorvaan vaikeutuu.

Kuulovamma on ehkä altistanut Kilven ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteelle, jota on tulkittu hänen kirjeistään ja teoksistaan. 

Opiskelun jälkeen Kilpi päätyi yliopiston kirjastonhoitajaksi ensin Helsingissä, myöhemmin Turussa. Hänen mielensä paloi luovaan kirjoittamiseen ja joutui koko ikänsä tasapainoilemaan kutsumuksensa ja virkatyönsä välillä. Vuodesta 1924 hän kirjoitti aamupäivisin ja työskenteli iltapäivisin Turun yliopiston kirjaston kirjastonhoitajana.
Sairastuminen ja pakollinen vuodelepo mahdollistivat Saaristolaissarjan kehittelyn.

Volter Kilven elämänkerrasta kirjoitti vuonna 2022  kirjan kulttuurihistorioitsija, viulisti Laura Kokko; Volter Kilpi Elämäkerta. 
Kirja on saanut Lauri Jäntin tunnustuspalkinnon 2023 merkittävänä suomalaisena kirjailijabibliografiana.

Tällaista sattumaa keskussairaalan korvapolilta Alastalon saliin - ystävällisen hoitajan avustuksella pystyin kertomaan tämän teille; hän otti artikkelista minulle kopion kun nätisti pyysin 🧡
(Hän oli se sama hoitaja, joka piti päätäni paikallaan ja silitti otsaani, kun korviini laitettiin putket...) 

Voi voi sentään - päivittelyä tännekin

 Moni on kuun vaihteessa tehnyt päivityksen lokakuussa lukemistaan kirjoista, huomasin. Minä en sellaista saa aikaiseksi; niistäkin kirjoista mitä sain lokakuussa luettua kirjoitin jo sitä mukaa kun valmista sain. 

Jottei tämä taas näivettyisi omaan olemattomuuteensa, niin jotain ajattelin kirjoittaa tännekin. 

Aikaisemmin oli jo puhetta (kirjoittelua?) siitä, että mulla on yleensä useampi kirja luettavana tai kuunneltavana, ei nyt ihan yhtä aikaa, mutta vuorottelen niitä sen mukaan mikä on fiilis. 
Ajattelin listata ne, jos vaikka joku niistä jonkun vinkin saisi.

1. No se Volter Kilpi: Alastalon salissa 😄 Sellaiset 12 tuntia vielä. Tunnustan, että aina välillä tahtoo ajatus karata jonnekin, mutta otan vähän taaksepäin, että saan tarinasta kiinni ja keskityn taas - ja mitä pidemmälle kohti loppua mennään, niin.. Uskokaa tai älkää, mutta saattaisin hyvinkin kuunnella sen joskus uudestaan. 

2. Toisena on kuuntelussa Tuija Lehtinen: Klovnin kahdet kasvot. Erja Repo -dekkarisarjan viides ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa. Sitä olen kuunnellut vähän huolimattomasti, joudun ehkä aloittamaan alusta. 
Langattomat kuulokkeet ovat kätevät, kun mahtuvat kotelossaan vaikka farkkujen taskuun - käytin maanantaina kampaajaani vähän hyväkseni, kun Mursu kävi sairaalassa, eikä mulla ollut tekemistä. Odottelin sekä ennen että jälkeen oman vuoron kirjaa kuunnellen kampaajan nojatuolissa 😊

3. Kolmantena kuuntelussa on Alfred Emil Ingman: Rimpisuon usvapatsas. Yle Areenassa Nuorten äänikirja kahdesta nuoresta pojasta, Matista ja Jussista, jotka lähtevät selvittämään Rimpisuon usvapatsaan salaisuutta. Kirja on vuodelta 1915.
Jos jostain löytäisin sen hyväkuntoisena kohtuuhintaan, ostaisin sen Mursun kirjahyllyyn.

4. Iltalukemisena on ihan oikea kirja, kannet ja paperiset sivut 🙂
Katriina Huttunen: Mustaa valoa: muistiinpanoja hautausmaalta. 
Kuten kirjasta sanotaan; se on hypnoottinen. Se on kertomus naisesta, jonka tytär on tehnyt itsemurhan ja joka käy päivittäin Hietaniemen hautausmaalla, pitää yllä tulta tyttärensä haudalla, mutta kirjaa muistikirjoihinsa muistiin asioita hautausmaalta. Nimiä, ammatteja..

Hautausmaat, pääasiassa vanhat, ovat aina olleet jollain tavalla kiehtovia ja vaikka tiedän Hietaniemen hautausmaan olevan iso, tuo kirja on saanut mielenkiintoni sitä kohtaan heräämään ja kysyin Pojalta, lähtisikö hän seurakseni käymään siellä. Ei tirkistelläksemme, vaan kunnioittaaksemme sinne haudattuja ja samalla tutustuaksemme historiaan. Tiedän siellä olevan haudattuina myös sukulaisiamme. Sain vastauksen saman tien "Toki". 

5. Myös Torey Hayden: Satutettu lapsi on kesken, mutta se on jäänyt kesken vähän niin kuin.. noh "luen nämä tästä välistä pois ja jatkan sitten". Sen voin ottaa mukaan vaikka reissuun parin viikon päästä tai lukea sitä sitten kun ei ole muuta luettavaa. Se on tällä hetkellä sellainen "varakirja".

Tällainen lista. Television ohjelmatarjonta taitaa tänäänkin olla niin surkea, että jatkan ainakin jonkun kirjan kuuntelua. 

Mitä sinä luit/kuuntelit kesän ja syksyn aikana?

Nyt kun olen muutamasta kirjasta tänne ihan kuvan kanssa muutamalla sanalla kirjoittanut, niin poimin tuolta Pöllönkulman puolelta joitakin kesän aikana lukemiani kirjoja yhteen postaukseen.

Oletko sinä lukenut näistä jonkun?

T'ästä pelistä pois - Eva Franz. Anna Glad -sarjan kolmas osa, aikaisempia osia ovat Sininen Huvila ja Kahdeksas neito.

Väärä vainaja ja Viesti menneisyydestä ja Kuollut jättää jäljen ja Tornin naakat- Tuija Lehtinen. Viisiosaisen sarjan neljä ensimmäistä osaa.  Viides osa on tällä hetkellä Alastalon salin "välikuuntelukirjana". Sarjassa eläkkeelle jäänyt rikospoliisi Erja Repo vahingossa "tahtomattaan" päätyy tutkimaan epäselviä rikoksia. 

Pihkatappi - Antti Heikkinen. Monitaituri Antti Heikkisen esikoisromaani on Jussi Taskisen omaelämäkerta. Paikoin tuli vähän haikea ja surullinenkin olo, mutta kyllä sai hämäläinen savolaisen sanankäänteille naureskellakin. 

Unelmia ja unikoita Jylhäsalmella - Kirsi Pehkonen. Aurinkoa ja lämmintä kesäsadetta, rakkautta ja romantiikka maaseudulla. Semmosta lepposaa "en-ajattele-mitään-ikävää" -luettavaa. 

Suolaisten tuulten saari - Jenny Colgan. Ja tämä sama sitten skotlantilaisittain, siis aurikoa, lämmintä, sadetta, rakkautta, romantiikkaa... No, ei ihan niin yksinkertaisesti kuin Jylhäsalmella; ensin piti korjata välit perheen kanssa ja muidenkin saaren asukkaiden kanssa, mutta pikkuhiljaa asiat korjaantuivat. "Suurin niistä on rakkaus" -sittenkin. 

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

 Pohjoisessa kahvi on juotu mustana - olin odottanut tätä kirjaa jo jonkun aikaa; varatessani kirjan kirjastosta päädyin muistaakseni jonotuslistalla sijalle 164 tai jotain. Meidän alueella tätä kirjaa näyttäisi olevan 12 nidettä ja koska kirja on suht uusi, on laina-aika vain kaksi viikkoa. Siitä voi siis päätellä, että halukkaita lukijoita tosiaankin on.

Luin kirjan "yhdeltä lukemalta". Aikoihin ei ole osunut käsiini sellaista kirjaa, jota en olisi malttanut laskea käsistäni alkukirjaimen ja viimeisen pisteen välillä, mutta nytpä osui. 
Olen useammassakin blogissa tähän kirjaan törmännyt ja kaikissa niissä kirjasta on pidetty. Niin pidin minäkin.

Äiti Agnetan ja tytär Tildan välit ja heidän välillään oleva salaisuus, jonka vuoksi Agneta  matkustaa kotikonnuiltaan Jällivaarasta viikonlopun viettoon Tildan luokse Tukholmaan. Nyt on kerrottava. Mutta sopivaa tilaisuutta ei tunnu tulevan - äidin ja tyttären välit eivät ole sellaiset kuin ne olivat Tildan ollessa pieni eikä Agneta haluaisi pilata lyhyitä hyviä hetkiä. 
Mutta ei auta.. Ennen vierailun loppua salaisuus on selvitetty, ei sillä tavalla kuin Agneta oli tarkoittanut sen kertoa, mutta nyt Tilda tietää.

Viikon kestänyt matka Jällivaarasta Tukholmaan ja takaisin on pitkä matka, reilut 1300 kilometriä. Vähintään yhtä pitkä jollei pidempikin, on äidin ja tyttären suhde toisiinsa. 
Kun Agnetan salaisuus on selvinnyt, molemmat huomaavat, että rakkaus on sittenkin suurin kaikista ja sen avulla voi vanhojakin suruja surra yhdessä, vanhojakin haavoja parantaa. 

Ella-Maria Nutti on itse Ruotsin Jällivaarassa syntynyt ja kasvanut saamelaiskirjailija, jonka esikoisromaani Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on. 
Nutti opiskelee psykologiaa Uumajan yliopistossa.

Kirjan loputtua jäin hetkeksi aikaa vielä pohtimaan kirjan tapahtumia, salaisuuksia, kertomisen vaikeutta, onko kertomatta jättäminen turvassa pitämistä? Vai onko parempi kertoa ja kokea kipu ja tuska yhdessä, on kyse sitten mistä tahansa? 

Suosittelen.

Kirja kuvaan ihan tavallista elämää, ei mässäile kurjuudella, ikävällä, ilkeydellä tai millään muullakaan, vaan on ihan tavallista kahden aikuisen ihmisen välistä elämää - ei vanhempien ja lasten välitkään aina ole pelkkää halia ja pusia, vaikka se rakkaus siellä pohjalla onkin. 

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

 Iiris Lempivaaran  levoton ja painava sydän - tarvitsin jotain, mitä kuunnella, kun neulon itselleni paksummat sukat tulevaa talvea varten ja millä vahvistan itseäni palaamaan Alastalon saliin vielä toiseksi 18 tunnin "pätkäksi".

Riikka Pulkkinen kirjailijana oli mulle täysin vieras, vaikka onkin kirjoittanut useita romaaneita, useista eri aiheista. Tämäkin kirja on kirjoitettu jo 2015, mutta - kuten sanottu, kaikki kirjat eivät ole osuneet mun kohdalle heti uutena 😏 Onneksi kirjat eivät vanhene. 

Aleksi jättää Iiriksen yllättäen seitsemän vuoden yhdessä olon jälkeen, ilmoittamalla, ettei rakasta enää, ei ehkä ole koskaan rakastanutkaan ja ettei Iiris osaa rakastaa. 

Vaikka ero ja sanat tekevät kipeää, Iiris ei jää tuleen makaamaan; hyvät ystävät, gynekologi ja naapurin lähes 90-kymppinen Marja-Liisa yhdessä puolivuotiaan sisarentyttären kanssa ovat suureksi avuksi. 

Sisarentyttären mielipide on "äg".
Marja-Liisa toteaa, että "Nainen tarvitsee sukset ja karvalakin" -tai tarvitsi ainakin silloin hänen nuoruudessaan, niillä asiat sai hoidettua. 
Kaunaa ei Iiris Aleksi erosta kantanut - Iiris tutustutti Aleksin ja Marja-Liisan, jotta Aleksikin saisi apua lemmenasioissa: "Tukka laineille ja naisen hakuun!"

Oman henkilökohtaisen elämänsä lisäksi Iiriksellä on hoidettavanaan työnsä koulupsykologina. 
Siltä osin tarina jää ehkä vähän kesken; miten Iiriksen järjestämä kurssi päättyi? Mitä tapahtui nuorten yhdessä tekemälle laululle?

Mutta kaiken kaikkiaan tämäkin kirja oli ihan leppoisaa kuunneltavaa (kun harmitti, että piti purkaa sukan kantapää oman mokan takia...)

Sano KYLLÄ

- marraskuun harmaille päiville, kun voit kääriytyä viltin sisään sohvan nurkkaan
- "halusin kuulla sun äänen" -puheluille
- keskellä päivää pullapussin kanssa ovelle ilmestyvälle ystävälle, joka sanoo "kahvia, kiitos"
- kaksille tahmeille käsipareille, joka ojentavat itsekirjoittamansa laput "minä rakastan sinua/ i love you" 💕

Mille sinä sanot KYLLÄ? 😉 - ja muista opetella sanomaan myös EI, kun on sen aika. 
Nuo asiat Iiriksen piti opetella ja opettaa!  

       

Vicki Myron & Bret Witter: Kirjastokissa

 Kirjastokissa Dewey Readmore Books. 

Kirja on kirjoitettu jo 15 vuotta sitten ja luultavasti kaikki ovat sen lukeneet jo vuosia vuosia sitten. Minun käsiini Dewey päätyi vasta keväällä. 
Luin sitä hitaasti ja hartaasti - suloinen kissanpentu vei koiraihmisen sydämen kerralla ja olisin halunnut venyttää kirjaa loputtomiin. Mutta Deweykin ikääntyi..

Yhdysvaltain Iowan osavaltiossa, Spencerin pikkukaupungin kirjaston henkilökunta löysi tammikuussa 1988 palautuslaatikosta kohmettuneen kissanpennun. Kukaan ei tullut hakemaan sitä, joten se sai nimekseen Dewey Readmore Bookse ja se liitettiin virallisesti kirjaston henkilökuntaan ja sillä oli omat tehtävänsä kirjastossa. 

Dewey sulatti niin kirjaston väen, kaupungin päättäjien kuin asukkaidenkin sydämet. Sillä oli oma erityinen paikkansa "erityisten" ihmisten sydämissä. 
Dewey sai julkisuutta ja toi julkisuutta kirjastolle ja pikkukaupungille, sitä tultiin katsomaan pitkienkin matkojen takaa. 

Tarina Deweysta kaikkine ihmisystävineen on ihana ja hellyttävä, eikä sen olisi suonut päättyvän lainkaan. 

Internetin ja Wikipedian ihmeellisestä maailmasta löytyy tietoa niin Vicki Myronista kuin Dewey Readmore Booksistakin. 

Ihan kuivin silmin en tätä kirjaa saanut luettua 💕

Ragnar Jónasson: Pimeys

Pimeys on Ragnar Jónassonin Hulda -sarjan ensimmäinen osa. Sarja kulkee ajassa taaksepäin,sarjan toinen osa on Saari ja kolmas osa Sumu. 

Ei mikään uutuuskirja eikä -sarja, mutta osui minun käsiin vasta kevättalvella, pokkarina. 

Hulda Hermannsdóttirin pitkä ura on päättymässä, nuoret tulevat ja työntävät pätevän ja osaavan poliisin Reykjavikin poliisissa ennen aikaiselle eläkkeelle. 
Hulda päättää käyttää viimeiset työpäivänsä kadonneen nuoren turvapaikan hakijan tapauksen tutkimiseen - miettien samalla, onko olemassa rikoksia, joiden kohdalla voi tai on syytä antaa armon käydä oikeudesta.

Aika kuluu, kollegoiltakaan ei enää tunnu tulevan tukea eikä saavan apua, Hulda tuntee olevansa omillaan. Mutta hän ei aio antaa periksi. Ei tällä kertaa. Hän on joskus tehnyt virheen, nyt syyllinen on saatava kiinni. Hinnalla millä hyvänsä.

Ragnar Jónasson on islantilainen rikoskirjailija, kääntäjä ja juristi, joka asuu Reykjavikissa perheensä kanssa. Hän kirjoittaa kirjojaan sarjoina; yli kolme miljoona myytyä kirjaa 34 maassa 🤔 Hmmm... ei hullumpaa. 
Omien kirjojen kirjoittamisen lisäksi hän kääntänyt Agatha Christietä islanniksi. 

Pikkuhiljaa, Äidin ohjaamana ja opettamana (tämäkin) dekkareiden maailmaan sukeltamassa - tykkäsin tästä ja seuraavat osat; no odottamassa tietenkin. Voi kun se jono on niiiiin pitkä ja kasvaa koko ajan 😂

En osaa islantia, mutta suomen kieli vaikutti hyvältä, ainakaan se ei ärsyttänyt. Ja - nyt taitaa lukemisesta olla niin pitkä aika, että muisti saattaa hyvinkin tehdä tepposet, mutta kyllä siinä ihan viihdyttävää sanailuakin välillä oli.

Luettua - tulipahan mieleeni

 Leikin siivoavani omaa puoltani makuuhuoneesta ja löysin pinon kirjoja - osan luettuja, osan lukemattomia.  

Koska niin "julmasti" olin mitään sanomatta vanhan kirjablogin poistanut, niin ajattelin tässä sukan neulomisen välillä tehdä päivityksen muutamasta tämän vuoden puolella (loppuun) luetusta kirjasta, jotka käsiin osui.

Kirjat ovat  vanhoja, eivät uutuuksia. Eivät viime vuodelta, eivät toissa vuodelta eivätkä sitä edelliseltäkään, todennäköisesti. Äidin kanssa kierrätämme - kirjatkin 😄 Lukemattomia kirjoja löytyy joka puolelta, kun vain pitää silmänsä auki ja paras paikka hyvien kirjojen löytämiselle on kirjastojen "jätä ja ota" -hyllyt: kun kirjasta näkee, että se on luettu useampaan kertaan, se ei voi olla huono. 

Josko joku niistä olisi sinulla lukematta ja päätyisi lukulistalle tai jonka olisit lukenut ja ehtisit kertoa siitä mielipiteesi ja ajatuksesi. 

Toivottavasti viihdyt  - kirjoitusvirheet ja sekavan tekstin voi tällä kertaa laittaa Vesterisen ja yhtyeen syyksi 😏😄

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

 Karin Brunk Holmqvist on kirjoittanut kuusi romaania, joista Pieni potenssipuoti on kirjailijan ensimmäinen suomennettu kirja. Kuusi romaania on tehnyt Brunk Holmqvistista yhden Ruotsin luetuimmista ja pidetyimmistä kirjailijoista. 

Poimin kirjan luettavaksi Lastu -kirjastojen Lukudiplomin aiheen "Hyvän mielen lukemista" alta olevista ehdokkaista, takakannen tekstin perusteella, joka alkoi:

ÄLÄ KOSKAAN ALIARVIOI IÄKKÄITÄ NAISIHMISIÄ

Kahdeksaakymmentä käyvät vanhapiikasisarukset Tilda ja Elida asuvat kahden vanhassa kotitalossaan ja pelästyvät kuulleessaan, että naapuritalo on myyty. Miten käy nyt vedenhaun - vieläkö he saavat hakea vettä naapurin kaivosta?
Uusi naapuri Alvar osoittautuukin oikein mukavaksi ja kesä hänen kanssaan sujuu mukavasti - ja häneltä sisarukset saavat idean pistää pystyyn postimyyntifirman. Olisihan jo korkea aika saada taloon sisävessa ulkohuussin tilalle.

Sisarusten nuorempi veli Rutger sen sijaan. Hänellä oli toisenlaiset suunnitelmat kotitalon suhteen, mutta Tilda ja Elida tyrmäsivät ne suoralta kädeltä. Vaimonkaan kanssa ei sujunut oikein mikään ja niin Rutgerkin päätyi sisarusten asiakkaaksi.

Mukavaa ja leppoisaa luettavaa, hymynkare suupielissä luin. 
Mursunkin sain lukemaan tämän kirjan iltalukemisenaan.
Kirja loppui ehkä vähän yhtäkkiä, sitä olisi voinut vielä jatkaa itse tarinan siitä kärsimättä, muuttumatta pitkäveteiseksi. 

Tarkan kruunun sisarukset, turhuuksiin ei tuhlattu, mutta nuoruutta ja naisellisuutta ei vanhatpiiat olleet unohtaneet. 

Tykkäsin ja jos ja kun kirjailijan muita kirjoja käännetään suomeksi, niin varmasti luen.

Ps. Alastalon salissa etenee, ensimmäisestä VAIN kaksi tuntia jäljellä.... 

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo on Karin Smirnoffin esikoisteos.  Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka kaksi muuta osaa ovat Viedään äiti pohjoiseen ja Sitten menin kotiin.

Jana Kippo palasi kotikylälleen ja eksyi lumipyryssä kävellessään kohti vanhaa kotitilaansa, jossa kaksoisveljensä Bror asui ja ryyppäsi itseään hengiltä. 
Myrskyssä hän tapasi lähellä asuvan Johnin ja joka vei hänet kotiinsa lämpimään yöksi. 

Sen jälkeen Janan elämässä oli John, Maria, veli, Maria, John - ja muistot lapsuudesta ja nuoruudesta. Taatto ja äiti joka brodeeraamalla raamatunlauseita otti vastaan kaiken ja sulki silmänsä kaikelta.

Karin Smirnoffin tapa kirjoittaa on aivan erilainen, kuin mihin olen tottunut. Hän ei käytä välimerkkejä, vain pistettä virkkeen päättymiseksi, ei muuta. Lauseet ovat lyhyitä, mutta silti välimerkkien puutteen vuoksi ainakin minun oli monesti palattava pätkä taaksepäin ja luettava uudelleen - niin mitä sanottiinkaan.

Aihe on toisaalta raskas, pahoja asioita on tapahtunut ja surullisia asioita tapahtuu, mutta silti kirjassa on myös huumoria eikä ainakaan minua ahdistanut. 

Kun kirjan oli ottanut käteensä ja päässyt alkuun, yli välimerkkien puuttumisesta, tottunut kirjoitustyyliin, odotin iltaisin hetkeä jolloin siirryn peiton alle lukemaan "oikeata, painettua kirjaa, jonka sivut rapisee kun sivua kääntää" 😊

Suosittelen, ehdottomasti. 
Erilainen kirja, kuin mitä tavallisesti luen.

Yllytyshullu - hullua on helppo yllyttää

 Ja tästä saatte nyt sitten ihan syyttää Reppanaista - kaikella ystävyydellä 🤗
Hän haikaili poistamani kirjablogin perään ja kuten sanottua, hullua on helppo yllyttää, eikä tätä hullua tarvitse edes yllyttää, kun se on jo valmis kuin lukkari sotaan. (Vaikkakaan, eivät ne lukkarit vastoin yleistä luuloa, kovin rivakasti sinne sotaan lähteneet; olivat niiden viimeisempien joukossa joiden tarvitsi lähteä, kuulemma) 

Mutta olin tämän kirja- taikka lukublogin uudelleen perustamista jo aatellut pidemmän aikaa, mutta Riesa meni edelle. Se on nyt hyvällä mallilla, sitäkin jatkan kyllä, hätä pois. 
Nyt on taas vaan jotenkin tullut "tarve" kertoa ihan erikseen mitä on tullut luettua eikä vaan tuolla muun höpöttelyn seassa, joten tässä tämä nyt on. Lupaan yrittää olla höpöttämättä ja jaarittelematta ylimääräisiä, ihan vain luetuista kirjoista kirjoittelen. 

Mikään kirja-arvostelija en ole ja on vähän semmoinen... noh, olen lukenut niin kovin montaa kirjablogia ja kun tulee sellainen asiantunteva ole heistä/teistä. Minä kirjoittelen vain, semmoista "luin ja tykkäsin"  😄

Tästä jatkan myöhemmin, mutta näinhän tässä nyt taas kävi 😂😂😂😂