Katriina Huttunen: Mustaa valoa: Muistiinpanoja hautausmaalta

Katriina Huttusen Mustaa valoa: muistiinpanoja hautausmaalta valikoitu luettavaksi Lastu-kirjastojen vuoden 2023 Lukudiplomi -listalta aihekategoriasta "Estetiikka edellä" 

(No se aihe nyt ei ollut se juttu, tarkoitukseni oli lukea yksi kirja jokaisesta kategoriasta, mutta tämän vuoden Lukudiplomista en enää ehtinyt ajoissa saadakseni diplomin. Ensi vuonna sitten)

Kirja kertoo naisesta, joka kävelee hautausmaalla ja tekee muistiinpanoja. Hänen lapsensa on kuollut, tehnyt itsemurhan. Nainen kantaa pysyväksi muuttunutta kuolemansuruaan, ei päästä, ei halua päästää irti surustaan. Hän on tehnyt itselleen Hietaniemestä toisen kodin, jossa hän käy joka päivä. 
Oman lapsen haudalla hän pitää yllä ikuista tulta, muuten hän kerää hautausmaalta vanhojen helsinkiläisten nimiä, ammatteja, vanhat haudat, uudet haudat..

Kirja on erikoinen, kirja, jota ei voinut jättää kesken, vaikka lukeminen kestikin taas kauan. Ei siksi, että se olisi ollut pitkä tai pitkäveteinen, vaan muista syistä. 

Joillakin sivuilla ei ollut kuin yksi virke. 

Kirja sai ajattelemaan kuolemaa. Ja elämää. Hautausmaita. Mitä haluan, että omaiseni tekevät, kun minä kuolen? 

Opin kirjasta myös uusia asioita. Mikä on kolumbaario? Mitä ovat kompastuskivet ja että niitä on myös Helsingissä?

En ole koskaan käynyt Hietaniemen hautausmaalla ja kysyin Pojalta, lähtisikö hän joskus sinne kanssa kävelemään. 

Hän on tullut vanhempiinsa; hautausmaat, eritoten vanhat, kiinnostavat häntä ja hän lupasi lähteä. 

Sattuman kauppaa Alastalon salissa

 Pöllönkulmalla kertoilen, missä olen viimeiset pari viikkoa viettänyt ja näin ollen Alastalon salissa on vieläkin kesken, siitä on kuuntelematta varmaankin sellaiset 8 tuntia, jos oikein muistan. 

Periksi en anna, aion sen kyllä kuunnella loppuun, mutta annan korvaparkojeni hetken aikaa lepäillä, vaikka korvalääkäri sanoikin, ettei kuulokkeista, tavallisista eikä nappi sellaisista ole haittaa - ja kuulokkeet ovat tällä hetkellä ainoat millä ylipäätään kuulisinkaan äänikirjaa.
Mutta ei nyt tuosta pitänyt höpöttää, tapojeni mukaan vain, pahoittelut.

Vaan sattumasta, jollain tavalla hauskastakin, piti kirjoittamani.

Viime viikolla istuin jälleen kerran korvapolilla odottamassa pääsyä korvalääkärille ja jostain syystä kuulontutkimuksen ja lääkärin välillä oli aikaa lähes tunti... Koska oli "sairaalakyydin" (osastolta polille tuotu) varassa, niin siellähän istuin ja odottelin ja otin lehtihyllystä vuoden alussa ilmestyneen Kuuloviesti -lehden. 

Lehteä selatessani eteeni osui artikkeli "Alastalon salissa löysi lukijansa" 😊
Artikkelissa kerrottiin, miten Volter Kilven Alastalon salissa valittiin vuonna 1992 Helsingin sanomien äänestyksessä Suomen itsenäisyyden ajan parhaaksi romaaniksi. 
Sanotaan myös, että suuri yleisö on pitkään vieroksunut laajaa teosta, mutta viime vuosina kirja on saanut ansaitsemaansa huomiota. 

Artikkelissa oli myös tietoa jota minä en tiennyt:
Romaani avaa Kilven Saaristolaissarjan: Alastalon salissa (1933), Pitäjän pienimpiä (1934) ja Kirkolle (1937). 
Luettavaa siis riittää, sillä Kilpi on ennen tätä Saaristolaissarjaa kirjoittanut kokoelman Kustavin muinaisia (1920). Nuoruuden teoksiinsa kuuluu Bathseba (1899), Parsifal (1902) ja Antinous (1900). 
En ole vielä selvittänyt löytyykö em. teoksia meidän kirjastoista - luettavaa ja kuunneltavaa kun riittää toistaiseksi muutenkin. 

Miksi Volter Kilpi osui silmään Kuuloviesti -lehdessä? Volter Kilpi kuului Suomen Huonokuuloisten Huoltoliiton perustajiin. Liiton aktiivisena luojana tunnettu ruustinna Naimi Päiviö oli Kilven pitkäaikaisen ystävän vaimo. 

Volter Kilpi oli lapsuudesta lähtien huonokuuloinen; hänellä on arvioitu olleen perinnöllinen otoskleroosi. Sairaudessa sisimmäinen kuuloluu kiinnittyy virheellisesti sisä- ja välikorvan väliseen soikeaan ikkunaan. Tällöin äänten kulkeutuminen sisäkorvaan vaikeutuu.

Kuulovamma on ehkä altistanut Kilven ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteelle, jota on tulkittu hänen kirjeistään ja teoksistaan. 

Opiskelun jälkeen Kilpi päätyi yliopiston kirjastonhoitajaksi ensin Helsingissä, myöhemmin Turussa. Hänen mielensä paloi luovaan kirjoittamiseen ja joutui koko ikänsä tasapainoilemaan kutsumuksensa ja virkatyönsä välillä. Vuodesta 1924 hän kirjoitti aamupäivisin ja työskenteli iltapäivisin Turun yliopiston kirjaston kirjastonhoitajana.
Sairastuminen ja pakollinen vuodelepo mahdollistivat Saaristolaissarjan kehittelyn.

Volter Kilven elämänkerrasta kirjoitti vuonna 2022  kirjan kulttuurihistorioitsija, viulisti Laura Kokko; Volter Kilpi Elämäkerta. 
Kirja on saanut Lauri Jäntin tunnustuspalkinnon 2023 merkittävänä suomalaisena kirjailijabibliografiana.

Tällaista sattumaa keskussairaalan korvapolilta Alastalon saliin - ystävällisen hoitajan avustuksella pystyin kertomaan tämän teille; hän otti artikkelista minulle kopion kun nätisti pyysin 🧡
(Hän oli se sama hoitaja, joka piti päätäni paikallaan ja silitti otsaani, kun korviini laitettiin putket...)