(No se aihe nyt ei ollut se juttu, tarkoitukseni oli lukea yksi kirja jokaisesta kategoriasta, mutta tämän vuoden Lukudiplomista en enää ehtinyt ajoissa saadakseni diplomin. Ensi vuonna sitten)
Kirja kertoo naisesta, joka kävelee hautausmaalla ja tekee muistiinpanoja. Hänen lapsensa on kuollut, tehnyt itsemurhan. Nainen kantaa pysyväksi muuttunutta kuolemansuruaan, ei päästä, ei halua päästää irti surustaan. Hän on tehnyt itselleen Hietaniemestä toisen kodin, jossa hän käy joka päivä.
Oman lapsen haudalla hän pitää yllä ikuista tulta, muuten hän kerää hautausmaalta vanhojen helsinkiläisten nimiä, ammatteja, vanhat haudat, uudet haudat..
Oman lapsen haudalla hän pitää yllä ikuista tulta, muuten hän kerää hautausmaalta vanhojen helsinkiläisten nimiä, ammatteja, vanhat haudat, uudet haudat..
Kirja on erikoinen, kirja, jota ei voinut jättää kesken, vaikka lukeminen kestikin taas kauan. Ei siksi, että se olisi ollut pitkä tai pitkäveteinen, vaan muista syistä.
Joillakin sivuilla ei ollut kuin yksi virke.
Kirja sai ajattelemaan kuolemaa. Ja elämää. Hautausmaita. Mitä haluan, että omaiseni tekevät, kun minä kuolen?
Opin kirjasta myös uusia asioita. Mikä on kolumbaario? Mitä ovat kompastuskivet ja että niitä on myös Helsingissä?
En ole koskaan käynyt Hietaniemen hautausmaalla ja kysyin Pojalta, lähtisikö hän joskus sinne kanssa kävelemään.
Hän on tullut vanhempiinsa; hautausmaat, eritoten vanhat, kiinnostavat häntä ja hän lupasi lähteä.
Vaikuttaapa mielenkiintoiselta! Pitää ottaa nimi muistiin ja lukea kirja jossain vaiheessa. Rakastan hautausmaita-varsinkin vanhoja hautoja. On mielenkiintoista miettiä ihmistä kiven kupeessa. Ihan ne kaikista vanhimmat muistomerkit ovat myös tavattoman kauniita. Yhden kesän olen ollut aikoinani hautausmaalla töissä ja se kesä oli yksi elämäni parhaista. Kesään mahtui paljon ihania kohtaamisia ihmisten kanssa.
VastaaPoistaSuosittelen kirjaa kyllä.
PoistaNyt myöhemmin olen lukenut Katriina Huttusesta enemmän: tämä kirja on jatkoa hänen kirjalleen Istukka ja molemmat kirjat ovat omaelämäkerrallisia. Hänen tyttärensä on tehnyt itsemurhan viestiä jättämättä ja hänen elämänsä, kotinsa on nyt hautausmaalla.
Ehkä luen tuon Istukan vielä myöhemmin; tämä Mustaa valoa ei ainakaan ollut mitenkään raskasta luettavaa, vaan päinvastoin, niin kuin kirjoitin, ajatuksia herättävä.