Jenny Colgan: Aamuruskoja ja uusia alkuja

 Marisa Rossi kärsi isoisänsä kuolemasta lähtien ahdistuneisuushäiriöstä. 
Kun ennen iloinen ja seurallinen, muille kokkaamisesta rakastava Marisa vetäytyi omaan huoneeseensa eikä ystävän ja kämppäkaverin houkuttelusta huolimatta suostunut enää osallistumaan yhteisiin illanviettoihin ja teki vain etätöitä - ystävä tarjosi (=pakotti) Marissalle ratkaisun. 

Caius järjesti hänelle asunnon, pakopaikan Moun Polbearnen vuorovesisaarelta. Hänen enonsa Reuben oli rakennuttanut saarelle mökkejä, tarkoituksenaan perustaa mökkikylä, josta vuokrata mökkejä turisteille - ja ehkä saada saarelle lisää asukkaita, olihan hän juuri laittanut rahaa kouluun..

Yksinäisyyttä, rauhaa- sitä Marisa toivoo, mutta se tuntuu mahdottomalta, kun viereinen mökki on vuokrattu omalaatuisella, karhumaiselle venäläiselle pianonsoitonopettaja Alekseille. 

Aleksein avulla ja saarta riepottelevan myrskyn jälkeen, kun kaikki ovat kantaneet kortensa kekoon vaurioiden korjaamiseksi Marisa alkaa pikkuhiljaa uskaltautua ulos kuorestaan. Kun vielä kylän leipomo ja Polly kaipaavat pelastajaa, avautuu Marisalle lopulta uusi elämä - eivätkä tulevat vastoinkäymiset enää vedä häntä samanlaiseen mustaan kaivoon, kuin isoisän kuolema. 

Jostain syystä ei Colganin kirja tällä kertaa tahtonut "lähteä lentoon", ei samalla tavalla kuin aikaisemmat kirjat - olisiko vähän häirinnyt se, että kirja alkoi uudella päähenkilöllä, Marisalla ja lyhyesti hänen tarinallaan ja sitten yhtäkkiä hypättiinkin taas Mount Polbearneen, jossa Marisan tarinan ohessa käytiin läpi vanhojen tuttujen murheita ja iloja? 
Kun taas vastaavasti Koti pikkusaarella -sarjassa oltiin täysin eri ympäristössä ja eri henkilöiden elämässä. 

Enpä tiedä, mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä paremmin lukeminen alkoi sujua ja tunnustan, taisi vanhan Pöllön silmät joissain kohti vähän kostuakin 😉