24 yötä jouluun

 24 kirjoittajaa

24 hyytävää rikosta

24 yötä jouluun

"Joulun kovin paketti dekkarien ystäville"
Tätä viimeistä lausetta en välttämättä allekirjoita muuten kuin siltä osin, että kirja on kovakantinen. 

Viihdyttävä kirja kyllä on, olkoonkin että jonkun mielestä rikokset ja murhat eivät ehkä sovi joulun aikaan. Tarinoissa on kuitenkin lähes kaikissa mukana huumoria, muutama tarina sai ajattelemaan - jälleen kerran, että tällaistako elämä tosiaan on.

Olin aikaisemmin lukenut 2023 ilmestyneen Toiset 24 yötä jouluun, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, kyseessä ei ole jatkotarinat.

Tässä kirjassa tuttuja kirjoittajia ja nimiä olivat Marja Aarnipuro, Tapani Bagge, Jari Järvelä, Leena Lehtolainen, Liina Putkonen, Matti Remes ja Heikki Valkama. 

Odotin, että tänä vuonna olisi ilmestynyt uusi "joulukalenteri", mutta eipä ilmestynyt. 
Lukemista riittää kyllä ilmankin, ei sillä. 

Kustantaja: Tammi
Sivuja: 308

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin salaisuus paljastuu

 Toshikazu Kawaguchi ja Ennen kuin salaisuus paljastuu on jatkoa hänen kirjoittamalleen Kahvia ja aikamatkailua -sarjan kirjalle Ennen kuin kahvi jäähtyy. 

Kahvila Funiculi Funiculà on pieni, viehättävä kahvila syrjäisellä sivukujalla Tokiossa. Kahvila on tarjoillut tarkkaan valikoitua kahvilaatu asiakkailleen jo yli sadan vuoden ajan.
Paikallisen legendan mukaan kahvila tarjoaa myös jotakin aivan muuta: mahdollisuuden matkustaa ajassa.

Kahvilassa on yksi pöytä, jonka ääressä istuu nainen lukemassa kirjaa. Kun hän kerran päivässä nousee paikaltaan, on mahdollisuus istua hänen tuoliinsa ja matkustaa ajassa. 

Ajassa matkustamisessa on paljon sääntöjä, tärkeimmät niistä ovat
- menneisyydessä voi viipyä vain sen ajan, kun kuppiin kaadetulla kahvilla kestää jäähtyä
- nykyhetki ei muutu, vaikka menneisyydessä ponnistelisi kuinka
- voit tavata vain henkilön, joka on joskus käynyt kahvilassa

Jos sinä voisit matkustaa ajassa, kenet sinä haluaisit tavata?

Kirjassa on neljä tarinaa:

1. Ystävykset - tarina miehestä, joka lähti tapaamaan kaksikymmentäkaksi vuotta aiemmin kuollutta sydänystäväänsä
2. Äiti ja poiksa - tarina pojasta, joka voinut mennä äitinsä hautajaisiin
3. Pariskunta - tarina tyttöystäväänsä tapaamaan tulleesta miehestä, jonka avioliittoaikeet kariutuivat
4. Aviopari - tarina vanhasta rikostutkijasta, joka ei voinut antaa vaimolleen lahjaa

Vaikka kirja on jatko-osa ja siinä on paljon ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä, sen voi lukea tarinan kärsimättä, vaikka ei olisikaan lukenut ensimmäistä osaa.    

Sarjan kolmannen osan "Ennen kuin muisto haalistuu" pitäisi ilmestyä keväällä 2025.

Toshikazu Kawaguchi, s. 1971, on kotoisin Osakasta ja ennen kirjailijanuraansa hän tuotti, ohjasi ja kirjoitti näytelmiä Sonic Snail -teatterikollektiiville. 

Hänen näytelmänsä pohjalta syntynyt esikoisromaaninsa Ennen kuin kahvi jäähtyy on Kahvia ja aikamatkailua -sarjan ensimmäinen osa. 

Suomentanut: Markus Juslin
Kustantaja: Bazar
Sivuja: 207

Kirjojen vuosi 2024

Kirjojen vuosi 2024 alkaa olla lopuillaan. Paljon on tullut luettua ja kuunneltua kuluneena vuonna - kirjat ovat siis taas löytäneet takaisin pöllömaailmaan.

Tänään, siis 28.12., on kesken yksi kirja, jonka varmastikin saan luettua tänään loppuun. Vuotta jää jäljelle vielä kolme päivää - ehtisinkö lukea VIELÄ yhden kirjan 🤔

Joka tapauksessa luettujen/kuunneltujen kirjojen saldoksi tulee tänä vuonna yhteensä 63 (kuunneltuja 22). 

Ryhtini oikenee ja olen ylpeä, kun kerron, että kuuntelin, yhteensä 36 tuntia, Volter Kilver Alastalon salissa. 
Enkä valehtele, kun sanon, että sitten kun väki oli lopulta saatu sinne saliin, kirja oli hauska ja viihdyttävä, opettavainenkin. Ehkä lainaan sen kirjastosta ihan kirjanakin (uudestaan) ja luen sen ihan itse. Joskus.
Suosittelen. 

Tulevalle vuodelle 2025 ajattelin jotain uutta vastaavaa klassikkoa - olisiko sinulla ehdotuksia?

Juhani Ahon Rautatie on yksi ehdokkaista.

Esitän myös kaksi toivetta sinulle blogissani piipahtavalle:

1. Kerro, mitä haluaisit minun lukemastani kirjasta kertovan? 
Toteutan toiveen jos osaan; tarkoitan, että en ole kriitikko enkä arvostelija, kunhan vain kerron tykkäsinkö vaikokoko enkökökö tykännyt. 

2. Jätä joku merkki käynnistäsi - olisi mukava tietää kuka täällä käy 😊

Kirjallista ja kirjaimellisesti HYVÄÄ LOPPUVUOTTA 2024!

Joulukalenterista saamaani kirjanmerkkiä lainaten:

"So many books so little time" 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2025 - LUKEMISIIN! 

Heidi Swain: Joulun ihmemaa

 Kolmas lukemani Heidi Swainin joulukirja Wynbridgestä on Joulun ihmemaa.

Paige palaa kummisetänsä ja kummitätinsä kartanoon Wynthorpen kartanoon ulkomaan komennuksen jälkeen. Hyväntekeväisyysjärjestöä rahoittanut yritys on lopettanut rahoituksen ja Paigen työt ovat loppuneet - olisivat loppuneet muutenkin, omasta tahdostaan. 

Paigen tarkoitus on vain piipahtaa kartanossa, kun vanhemmatkaan eivät ole kotona, mutta Wynbridgen kyläyhteisö imaisee hänet mukaan tiiviiseen elämään. 
Eksyessään kylän ulkopuolella väärään taloon, hän tulee kuin vahingossa tutustuneeksi iäkkääseen ja äkäiseen Albertiin, josta sittemmin kuoriutuukin mitä ystävällisin herrasmies, joka on sitä mieltä, että aikaa ei ole tuhlattavaksi ja on valmis auttamaan Paigea hänen tulevissa suunnitelmissaan. 

Nuori ja äkäinen Brodie taas.. Jälleen kuin jouluelokuvasta: Brodie ja Paige äkäilevät, kiukuttelevat, rakastuvat. Brodie saa Albertista ystävän ja toisin päin. 
Joulun ihmemaa Wynthorpen kartanon mailla on täynnä taikaa.

Näiden kolmen peräjälkeen lukemani Heidi Swainin Wynbridgen kylästä (kauppalasta?) kertovien joulukirjojen jälkeen jään jo odottamaan seuravaa - sillä aikaa ehdin lukea listalla olevia muita hänen kirjoittamiaan kirjoja. 

Heidi Swain: Täydellisen joulun toiveet

Heidi Swain jatkaa tarinaa Wynbridgestä kirjassaan Täydellisen joulun toiveet.

Hattien ystävä Dolly saapuu kuin tilauksesta ja kutsuu ystävänsä luokseen Wynbridgeen: Hattie on menettänyt työpaikkansa hotellissa ja poikaystävän uusi työtehtävä ja sen myötä muutto toiselle puolelle maailmaa saa Hattien pään pyörälle.

Jo poikaystävän epäilys siitä, selviääkö Hattie junamatkasta Wynbridgeen, pitäisi pistää kellot soimaan, mutta..

Hattien joulumieli on hukassa, mutta koulusta eläkkeelle - kolmatta kertaa - jäävä Dolly, artesaani Beamish ja monet muut Wynbridgen asukkaat saavat joulumielen pikkuhiljaa palaamaan. 

Eikä Dollyn ja Hattien yhdessä tekemä Täydellisen joulun lista ole vähäisin joulumielen nostattaja. 

Tämäkin Heidi Swainin joulukirja on hyvän mielen kirja, joka nostattaa myös itselle joulumieltä, vaikkei kaikkia Täydellisen joulun listan kohtia kirjassa läpikäytykään.

Mutta kuten edellinen: vähän lyhyemmälläkin olisi päästy samaan lopputulemaan - ja kun kyse oli kirjaston kirjasta, hiukan yksityiskohtaisimmilla selvityksillä useampi lainaaja olisi ehtinyt lukea kirjan ennen joulua 😉

Muutaman kerran silmäkulmia kuitenkin sai kuivata ja mukava oli piparikulhon ja kaakaomukin kanssa pöllöviltin alla kirjaa lukea - joulumieli sai otteen ja seuraava Heidi Swainin kirja oli jo odottamassa. 

Heidi Swain: Joulupuun taikaa

 Heidi Swainin Joulupuun taikaa oli kuin olisi lukenut televisiosta tulevia jouluelokuvia. En yllättyisi lainkaan, jos kirja jonain jouluna ilmestyisi elokuvana, niin täynnä lämpöä, huolenpitoa, ystävällisyyttä, mutta myös väärinkäsityksiä, päätöksiä, mielen muutoksia, anteeksipyyntöjä - sitä kaikkea mitä Hallmarkin jouluelokuvat ovat täynnä. 

Mutta juuri sellaista, mitä näin joulun alla on mukava lukea. 

Kun Liza Wynterin yhtiökumppani kukoistavassa ekologisessa kuustenkasvatus ja kokonaisvaltaisia jouluelämyksiä tarjoavassa kuusifarmissa ilmoittaa jäävänsä eläkkeelle, Liza päättää että nyt on hänen mahdollisuutensa päästä riippakiveltä tuntuvasta isän perinnöstä eroon ja toteuttaa omia unelmia: hän myisi oman osuutensa yrityksensä.

Hän matkustaa paikan päälle juuri joulusesongin alkaessa. Vanhojen siteiden katkominen on kuitenkin yllättävän vaikeaa, farmilla tarvitaan apua ja Liza solahtaa kuin huomaamatta mukaan tiiviiseen kyläyhteisöön ja opettelee farmin töitä.
Yhtiökumppanin pojalla Nedillä on suunnitelmia farmin varalle - sekä vastustamattomasti tuikkivat silmät..

Löytääkö Liza sittenkin joulun taian Wynterin joulukuusifarmilta?

Heidi Swain on romanttisen viihteen vakinimiä Isossa-Britanniassa, ja hänen sydämeenkäyvät romaaninsa ovat tuttu näky Sunday Timesin bestsellerlistalla.

Minulle Heidi Swain on ihan uusi tuttavuus, ensimmäinen hänen kirjoistaan. Mukavaa luettavaa, mutta juoni ja lopputulos tuli selväksi jo parin ensimmäisen luvun aikana - aivan kuten tv:n jouluelokuvissakin - kirjan 413 sivua olisi voinut lyhentää varmaan reiluun pariin sataan sivuun ja kaikki se lämpö ja rakkaus olisi silti tullut kerrottua.

Jatkan silti seuraavalla; Täydellisen joulun toiveet. 

Toiset 24 yötä jouluun

Toiset 24 yötä jouluun - Kuolema kulkee kulkunen kaulassa 

"24 kutkuttavaa rikostarinaa eri kirjoittajilta. Joulunodotus ei ole koskaan tuntunut yhtä jännitävältä"

Lyhyitä tarinoita 24 eri kirjoittajalta, toiset enemmän, toiset vähemmän "rikostarinoita". Tai mitä kukakin nyt rikostarinoina pitää - ehkä sekin on mielipidekysymys?

Ainakin yksi tarinoista oli sellainen jota en aluksi ymmärtänyt; vasta ihan loppuriveillä ymmärsin täysin mistä oikein on kyse. Muut 23 tarinaa olivat viihdyttäviä enemmän tai vähemmän "rikostarinoita".

Tuttuja kirjoittajia kirjassa oli Tapani Bagge, Seppo Jokinen, Tiina Raevaara, Satu Rämö, Heikki Valkama. 

Niminä tuttuja Virpi Hämeen-Anttila, Marko Kilpi, Matti Remes, Leena Lehtolainen, Vera Vala - ja näiden tarinoiden perusteella em. kirjailijat päätyvät varmasti ainakin kokeeksi Lukemattomien listalle. 

Kuvaus "rikostarinoita" antaa helposti kuvan, että eihän tämä kirja mitenkään sovi joulunaikaan, joka on ystävyyden ja rakkauden aikaa.
Tarinat eivät suinkaan ole mitään yltiöraakoja tai murhia tms. vaan enemmänkin koomisia, tyyliin "näin ei kannata tehdä, jäät kiinni kuitenkin" tai "näin pääset helpolla"

Viihdyttävää ja kevyttä vaihtelua teille, jotka pidätte dekkareista - ja ehkäpä hyvä keino kokeilla ja aloittaa dekkareiden lukeminen: kenen kirjoitustyylistä tykkäät, kuka voisi olla se sinun dekkaristisi.

Ja tokihan kirjaa voi käyttää joulukalenterina: lukea tarina päivässä kuten joulukalentrissa kuuluukin 😉

Kirjan on kustantanut Tammi.
Varasin aikaisemman osan, 24 yötä jouluun, saa nähdä milloin se tulee. 

Jenny Fagerlund: 24 pientä ihmettä

 Jenny Fagerlundin 24 pientä ihmettä osui silmiini Gummerus Kustannus Oy:n sivuilta ja joulun lähestyessä päivä päivältä on aika tarttua joulukirjoihin, jollainen tämä kuvauksen perusteella vaikutti olevan. Eikä kuvaus ollut väärässä. 

Emma toivoisi joulun vilahtavan ohi mahdollisimman nopeasti - voisiko sen yli vaikka nukkua? 
Jouluaattona kaksi vuotta sitten Emma menetti miehensä ja kun muille joulu on iloinen rakkauden juhla, Emmalle se muistuttaa menetyksestä ja typerästä, kamalasta riidasta. Oliko Niklaksen kuolema hänen syytään?

Eräänä marraskuisena aamuna Emma herää koputukseen - kuka koputtaa hänen oveensa niin aikaisin aamulla? Eihän hän tunne ketään naapureista eikä hänen luonaan käy ketään.
Ovella on naapurin vanha rouva, joka on jäänyt oven taakse. Emma auttaa soittamalla lukkosepän ja odottamalla apua yhdessä rouvan kanssa, eihän hän voi naapuria rappukäytäväänkään jättää.

Seuraavana iltana hän törmää vanhaan mieheen, joka eksynyt lumituiskussa ja saattaa hänet kotiin. 

Pienet pyyteettömät teot pistävät alulle jotain suurempaa: Emmaa päättää tehdä kaksikymmentäneljä hyvää teko ennen joulua, yhden joka päivä. 

Pian Emma huomaa, että yksinäiset illat ovat muuttuneet pieniin onnen hetkiin ja hyvät teot auttavat myös Emmaa itseään. 

Hyvän mielen, joulumielen kirja, joka sai tällaisen itkupillin välillä pyyhkimään silmäkulmiaan, mutta myös hihittämään Emman ei-niin onnistuneille hyville teoille: aikomus oli hyvä, mutta "ajattele ensin, tee sitten" ei ole Emman vahvimpia puolia. 

 Jenny Fagerlund on tukholmalainen journalisti ja kirjailija. Hän rakastaa hyvän mielen romaaneja ja lukee kaiken, minkä käsiinsä saa. 
24 pientä ihmettä on Fagerlundin kolmas romaani ja sen pohjalta on tekeillä myös elokuva.
(teksti kirjan kannen liepeestä)

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän Tarinoita Tuulenpesän metsästä

Tasaisin väliajoin Pöllöä lapsettaa sen verran, että pitää saada luettavaksi joko ihan selkeästi lastenkirja tai sitten kirja, joka on tarkoitettu sekä lapsille että aikuisille. Viimeksi mainitun laisia ovat Cristal Snown Penni Pähkinäsydän -sarjan kirjat ja sarjan uusinta kirjaa odotellessa luin minulta huomaamatta jääneen (miten se on mahdollista!) Penni Pähkinäsydän Tarinoita Tuulenpesän metsästä.

"Kun sydän on suuri, siinä on tilaa tuhansille tarinoille..."

Pennin äiti Annelie on joutunut lähtemään yllättävälle, viikkoja kestävälle matkalle eikä Pennillä ole mitään tekemistä. Isä Pähkinäsydän on sulkeutunut laboratorioonsa ja Penni on lukenut kaikki talosta löytyvät kirjat: satukirjat, runokirjat, keittokirjat, tietosanakirjat - kaikki. Paitsi.. Paitsi äidin salaperäisen muistikirjan. Se houkuttelee Penniä ja on kuin tarjottimella äidin pöydällä: avain on sen vieressä. 
Kirja tempaa Pennin lapsuutensa tapahtumiin, jotka tuovat lohtua, jännitystä, ja iloa yksinäiseen talveen. Pennin omien muistojen lisäksi kirjassa on huimia kertomuksia myös hänen parhaista ystävistään. Miten Liana onnistui saamaan peräti kahdeksan nukkalukkia lemmikikseen ja miksi Rouva Kuutamon leninki alkoi kummitella Viliinalle? 

Kirjasta selviää myös mikä on Nukkumatin oikea nimi ja miten Nukkumatiksi pääsee, mitä Nukkumatilta vaaditaan. 
Miksi Penni puhuttelee äitiään Annelieksi, eikä äidiksi. 
(Pöllökin muuten kutsui aikuiseksi asti äitiään hänen etunimellään, siihen on looginen selitys, ei ihan samanlainen kuin Pennillä, mutta looginen kuitenkin)

Kirjan kuvituksen on tehnyt Kati Vuorento, kuten on tehnyt sarjan aikaisempiinkin kirjoihin. 

Lainaus:

"YÖKUKKUJAT
Öisin Penni Pähkinäsydäntä valvottivat monenlaiset asiat, ja hänellä oli tapan listata niitä unta odotellessa. Listalla ylimpänä olivat huhuileva pöllöt. Niiden keskustelut kuulostivat Pennistä karmivilta. Kuin kaksi kadonnutta haamua yrittäisi etsiä teoistaan metsän pimeydessä. Huhuuu? Huhuuu? Missä olet? Huhuuu?"

Kirjan on siis kirjoittanut viihteen monitoimi-ihme Cristal Snow, s. 1975. Hänet tunnetaan muusikkona, ohjaajana, näyttelijänä, juontajana ja mielikuvitusrikkaana kirjailijana. Hän on opiskellut kirjoittamista New Yorkissa ja tehnyt aikaisemmin mm. lasten näytelmiä.

Kirjan on kuvittanut Kati Vuorento, s. 1973. Hän asuu ja työskentelee Espoossa ja syttyy luonnosta ja kauneudesta. Hänet tunnetaan ilmeikkäistä hahmokuvituksistaan, jotka ilahduttavat herkällä tyylillään monen ikäisiä lukijoita. 

Kirjan mielikuvitukselliset hahmot Tuulenpesän metsässä saavat mielikuvituksen lentämään ja ainakin minä löysin, metsää ympäröivästä aidasta aukon josta pääsin Tuulenpesän metsään, Pennin, Lianan, Viliinan ja Hildan mukaan seikkailemaan. 

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin, Kigalin kakkukauppa on yksi Lastu -kirjastojen vuoden 2024 Lukudiplomin kirja, aihealueena Afrikka. 

Tansanialainen Angel Tungaraza on muuttanut Ruandaan, Kigaliin, miehensä Piuksen ja heidän viiden lapsenlapsensa sekä nuoren apulaisensa Titin kanssa.
Vaikka kotona riittää tohinaa muutenkin, mutta Angelilla on silti aikaa omalle bisnekselle ja muulle toiminnalle. 

Angelin kakut ovat kauniita, värikkäitä ja erikoisia, mutta Angelin luo ei tulla pelkästään kakkujen vuoksi. 
Angel osaa kuunnella ihmisten huolia, antaa neuvoja ja ohimennen vähän järjestelläkin asioita muiden huomaamatta. 
Angelin naapurustossa asuu värikäs joukko ihmisiä, jotka ovat kotoisin ympäri Afrikkaa ja myös Afrikan ulkopuolelta. 

Romaanin 14 luvussa on elämää, kuolemaa, iloa ja surua. Tässäkin kirjassa oli luku, joka sai kyyneleet silmiin - mutta oli myös lukuja, jotka saivat hymyn huulille. Oli lukuja, jotka saivat ajattelemaan elämää ja millaisia me ihmiset oikein olemmekaan. 

Ennenkaikkea kirja oli mielestäni viihdyttävä hyväntuulen kirja, jota suosittelen ehdottomasti.  

Kuuntelin kirjan Saavutettavuuspalvelu Celiasta, lukijana oli Anni Tani. Pidin lukijasta, hänen äänensä vei suoraan Kigaliin Angelin kotiin, naapurustoon ja pihalle.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 Kirja, joka piti otteessaan lähes ensi sanoista asti. Kyseisen kirjailijan ensimmäinen kirja minulle, mutta ei varmastikaan viimeinen.

Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys

Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut Itä-Lappiin etsimään Elina Yli-Jaakoa, joka on palannut kotiseudulleen saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten. 

Ennen kuin Janatuinen löytää Elinan, hänen on selvittävä onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä, kuolleiden karnevaalista josta kovaverisinkin lapinnoita ymmärtää pysyä erossa. 
Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. 
Vuosisatoja vanha riivaaja, hattara, löytää uuden kodin kunnanjohtajasta ja kunnanjohtaja vangitaan pankkiholviin. 
Lammessa keskellä suota elää hauki, josta riippuu kaikki.

Elinasta huolta pitää Pöllö - hän asuu Yli-Jaakon tilalla, omansa hän on vuokrannut Askolle ja Efraimille.
Kun Janatuinen lopulta löytää Yli-Jaakon tilalle ja osoittaa Elinaa aseellaan, yrittää Pöllö vielä auttaa Elinaa, konstaapeli Janatuisella on kuitenkin (naisen) tarkka kuulo ja hän yhyttää Pöllön.
Janatuinen tähtäsi miestä ja kysyi:
"- Kuka19 te olette?
- Pöllö.
- Kuka?
- Pöllö.
- Mikä teidän oikea nimenne on?
- Juhanijänis Hili Pili Ylikriipi.
- Mikä?
- Eikö se Pöllö ole ihan hyvä?"

Pienen hauen pyydystys - se on samalla rakkaustarina, tarina jossa kaksi nuorta etsii itseään ja opettelee elämää ja samalla se on fantasiaa. Vai onko sittenkään fantasiaa - mikä on osa on totta lapin noidista ja lapin taioista, millaisia olivat peijoonit, metelit, haltijat, piruparat..

Juhani Karila on kotoisin Pelkosenniemeltä, syntynyt Kemijärvellä  1985. Hän on opiskellut tiedotusopin maisteriksi Tampereella ja kirjoittanut esikoisteoksensa, novellikokoelman Gorilla, vuonna 2013.

Omenakrokotiilin kuolema ilmestyi vuonna 2016 ja tämä Pienen hauen pyydystys 2019.

Antti Heikkinen: Baarijakkara

 Baaritiskin edessä oli, kuten tavallista, rivi korkeita baarijakkaroita. Yksi korkeampi muita. Sen istuinosasta puuttui palanen - ja sen puuttumiseen johtaneista syistä kertoo tämä 

Antti Heikkisen kirjoittama Baarijakkara

Itse baarijakkaran on nikkaroinut Lennart Pettersson, 1980-luvulla kun oli vetänyt - no suomeksi sanottuna perseet - Olof Palmen kuoleman kunniaksi. Palmen vastustajiin kuulunut timpermanni oli verstaassaan puuhastellut kaikenlaista, mitä nyt riemukkaasti päihtynyt ihminen tekee. Ovensuussa välillä piipahtaneelle vaimolleen vannonut rakkauttaan, laulanut ja mölähdellyt ja rakennellut monia vapaasta ajatuksenvirrasta piirustuksensa saaneita mööpeleitä.

Jakkarankin elämä oli monipolvinen ennen kuin se lopulta päätyi baarijakkaraksi, muita tiskin edessä olevia jakkaroita korkeammaksi jakkaraksi.
Jakkaraksi joka kuuli tarinan jos toisenkin. Baarijakkara oli kuitenkin luotettava - tähän asti.

Kun kyläbaarin liepeille oli ilmestynyt tubettaja, joka palkkasi avukseen Mikon, joka puolestaan vieroitusoireissaan toivoi saavansa melkein mitä vain - edes rahaa jolla ostaa jotain. 
Tubettaja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena kymmenien vuosien takaiset kipeät asiat nousevat esille. 
Kylällä ihmiset yrittävät vain selvitä: baarin pitäjä yksinhuoltajuudesta, maanviljelijä toimeentulosta, opettaja koulukiusaamisesta, kirjailija brändinsä luomisesta. Rikoksen tehnyt salaisuudestaan.
Nyt on kuitenkin tullut baarijakkaran vuoro avautua - se on ollut kaiken todistajana ja voi kertoa mitä on tapahtunut. 

Antti Heikkisen tapa kirjoittaa miellyttää minua. Tavallista, hienostelematonta kielenkäyttöä. Kiertelemättä, kaartelematta. Kuin omaa tai naapurin tai oman kylän elämää. 

Anu Holopainen: Salome

Anu Holopainen kirjoittaa naisesta, jota Santeri rakastaa, nimeltään Salome.  

Salome eroaa perinteisestä naisesta siinä, että se on aippi, AI-person, tekoälypersoona. Santeri on oikeasti rakastunut Salomeen, vaikka puhuukin "siitä". Salome on se, joka siivoaa, tekee ruokaa, tyydyttää Santerin - elää ja on niin kuin kotona olevat avovaimot elävät ja ovat. 

Santeri haluaa perheen Salomen kanssa, mutta perinteinen tapa ei tule kysymykseen, tarvitaan sijaissynnyttäjä, vuokrakohtu. Nopeasti Santeri löytääkin sopivalta vaikuttavan Miljan. Miljan joka tuntuu hyväksyvän Salomen sekä haluaa auttaa Santeria ja Salomea perustamaan perheen. 

Mutta ihmiset ovat arvaamattomia - ja kaiken aikaa Salome oppii lisää sekä ihmisistä että itsestään. 

Kirjan alku oli vähän hidastempoinen, mutta kun periaatteeni mukaisesti jatkoin eteenpäin sivulle xx kirja yllättäen tempaisikin mukaansa niin, että loppukirjan luin yhtenä harmaana päivänä.

Jo Ishiguron Klara ja Aurinko -kirjaa lukiessani mietin, tällaistako elämämme tulevaisuudessa on; elämme yhdessä tekoälypersoonien kanssa? Positiivista kai on se, että kukaan ei ole/kenenkään ei tarvitse olla yksin: jos et löydä "ihmisystävää", voit aina ostaa itsellesi ystävän, tilata postimyynnistä. Mitä pidemmälle teknologia ja tietotekniikka kehittyy, sitä kehittyneemmän aipin voit tilata ja opettaa sille = hänelle ihmisyyttä, tietoisuutta.

En ehkä haluaisi elää sellaista elämää, eikä minun varmaan tarvitsekaan, onneksi. 

Gunnar Mattsson: Lapitip

Kesällä kerran kirjoittelin Kirjajuttuja Pöllönkulmalla tapahtuu -blogin puolella. Muisteltiin mitä kirjoja sitä lapsina ja nuorina oikein luettiinkaan. 

Yhden kommentin jätti Repolainen ja kertoi yöpöydällään olevan blogiystävältään saamansa kirjan, jonka aikoi kesän aikana selättää. Kysyi haluaisinko sen kiertoon. Hän kertoi vain kirjan nimen enkä löytänyt netin uumenista siitä kuin kaksi riviä - totta kai kiinnostuin! 

Parisen viikkoa sitten postilaatikkoon ilmestyi punakantinen kirja

Kirja on Gunnar Mattssonin ensimmäinen romaani Lapitip. Se on omaelämäkerrallinen kuvaus perheestä; kirjailijan poika, kirjan "Hän" on viisivuotias ja tytär on vauva. 

Isä jakaa arkipäivän tapahtumia, seuraa, havainnoi ja hämmästelee miten toimii ja ajattelee Hän, tuo nimenomainen viisivuotias. 
Miksi Hän ei laula? Miksi isä ei Häntä laulamaan? Kunnes eräänä päivänä isä laulaa väärin..

Kirjansa lopussa Gunnar Mattsson kirjoittaa:
"Tarkkasilmäinen lukija huomaa ehkä, että kirjasta puuttuu jotakin. Kirja omistetaan tietysti tälle puuttuvalle henkilölle"

Ai mikäkö on lapitip? Sekin selviää kirjasta 

" – Minä olen viisi vuotta, täytän kohta kahdeksan, hän sanoo.
– Enkä minä ole koskaan ollut pieni. Minä olin viisi vuotta jo silloin kun minä synnyin.
Mutta häntä ei kuitenkaan kohdella isona ja hän on vihainen kun hänen pitää pestä kasvonsa vaikka minä vain ajan parran omilta kasvoiltani.  
Hän elää ikäkautta, jolloin ei vielä olla kunnolla juurruttu yhteiskuntaan; ikäkautta, jolloin koti on toisinaan liian pieni samalla kun maailma on liian suuri. "

Kansipaperitkin kirjassa on joskus ollut 

Gunnar Mattsson (1937-1989) oli suomenruotsalainen sanomalehtimies ja kirjailija. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat hänen vaimostaan ja lapsestaan kertovat Prinsessa (1965) ja Prinssi (1966). 
Hän on kirjoittanut myös kolme pakinakokoelmaa: Ruotsalaiset vastatuulessa (1963), Suomalaiset myötätuulessa (1964) ja Suloisesta Suomestamme (1965). Niissä hän kuvaa ruotsalaisuutta, suomalaisuutta ja Suomen historiaa. 

Kirja oli ajatuksia herättävä, hauska - ja paikoin vähän haikeakin. 

Kirjan vien nyt Äidille luettavaksi, mutta jos sinä kiinnostuit kirjasta, niin laita viesti kommenttiin ja osoite sähköpostiin kamelontti at gmail.com, niin laitan sen tulemaan sinulle. 

Jos kukaan ei ilmoittaudu, tiedän kirjalle kyllä jo osoitteen 😉 - mutta pistetään kirja kiertoon 

Anu Joenpolvi: Helleöitä ja entisiä heiloja

 Anu Joenpolven Rantakylä -sarjan neljäs osa Helleöitä ja entisiä heiloja tuo Rantakylään tällä kertaa Nellin.

Nellin eno Pauli on joutunut sairaalaan tutkimuksiin ja jonkun täytyy huolehtia niin Tiaisen munista kuin kanoistakin, Jeremias-kukosta ja Virkku-hevosesta. 
Nellillä on sopivasti kesäloma ja hän lupautuu viettämään sen, tai ainakin osan siitä, Rantakylässä, ei kai eno kauaa sairaalassa viivy.

Joenpolvimaiseen tapaan kommellukset alkavat jo heti ensimmäisiltä sivuilta, kun ei Nelli tahdo löytää enon taloa, nykyajan tekniikasta, puhelimen karttapalvelusta ei ole apua - sen sijaan enon naapurista Mairesta, jonne Nelli menee apua kysymään, kyllä on. Kesän mittaan monessakin asiassa, Nellin mielestä välillä voisi auttaa vähän vähemmänkin.

Pauli-enon maatila löytyy ja enon kirjoittamien ohjeiden mukaan eläinten hoito lähtee sujumaan hyvin - munien itsepalvelumyynti sujuu hienosti ja muutamien asiakkaiden kohdalla kotiinkuljetus auttaa tutustumaan kyläläisiin. Ja lopulta saamaan osa-aikatyönkin, kun selviää, että eno joutuu olemaan sairaalassa pidempään kuin oli olettanut. 

Kesäinen Rantakylä on sattumia ja tapahtumia täynnä; on vilkkusilmäinen hevostallin omistaja, Kahvila Äkkipyssäyksen Valma ja kahvilan yhteydessä toimivan korjaamon Mörökölli-Terho, karaokemestari Leevi. 
Kuka jätti juhannusruusun tallin oveen ja kuka kömpi helleyönä Nellin seuraksi telttaan?

Mihin Pauli-eno oli mennyt, kun soitti päässeensä sairaalasta, mutta ettei Nellin tarvitse hakea häntä, kun tuota hän on jo... Missä?

Kuten Riippumaton selailija totesi; kirjailija itse maalla asuvana tietää millaista maalla eläminen on: kaikki tietää kaikkien asiat ja uudelle tulijalle kyllä kerrotaan kaikki tärkeät tiedot. Apua löytyy ja annetaan aina, tai ainakin aina joku tietää jonkun joka tietää jonkun joka osaa tai tekee tai tietää jonkun. 

Ja meidän kylällä on yksi asia joka pitää muistaa: jos haluat asian hoidettavan tiettynä aikana, vaikkapa tällä viikolla, se on sanottava. Jos sanot epämääräisen ajan "tulet sitten kun ehdit" - se voi olla vaikka ensi kesänä 😄😄 Mutta oma syy, mitäs annoit niin epämääräisen aikataulun...

Leppoisaa hyvän mielen kesäluettavaa (kuunneltavaa), joka tuo kesän takaisin viileillä sadekeleillä. Seuraava osaa odotellen

Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

 Anu Joenpolven Rantakylä -sarjan kolmas osa Tunteita ja tuulenpuuskia tutustuttaa lukijan taas uuteen joukkoon uusia Rantakyläläisiä; osa paluumuuttajia, osa entisiä kesänviettäjiä ja osa jo ennestään tuttuja.

Riitta-Liisa on pakannut tavaransa ja muuttanut Rantakylään tätinsä Tuunin luokse - mitenpä muuten kuin nuoren tummasilmäisen miehen perässä. 
Ystävän häissä hän oli tavannut tuon ruskeasilmäisen Joelin ja saanut ystävältä tietää mistä Joelin löytää - ja miten se sattuikaan, että täti asuu samalla paikkakunnalla ja sieltä löytyi Riitta-Liisalle töitäkin paikkakunnan juhlapalvelusta.

Mutta ruskeat silmät vilkkuvat sinne ja tänne, lapsuuskesien paras ystävä Essikin tuntuu kylmäkiskoiselta vanhaa ystävää kohtaan, kun sattuu rautakauppaan juuri sillä hetkellä, kun Riitta-Liisa on ostamassa uusia kiuaskiviä Tuuni-tädin kiukaaseen ja kysäisee neuvoa paikalle sattuneelta Joelilta. 

Talven liukkaiden tullen pe(i)liin ilmestyy Atte, joka tuntuu olevan sen jälkeen joka paikassa - ainakin pelastavana ritarina aina, kun Riitta-Liisa on pulassa - ja kuinkas sitten kävikään. Rimpuilusta huolimatta talvi ja kesäkin menee eipäs juupas -meiningillä.
Mutta Tuuni-tädin poikaystävä Oiva, ITE-taiteilija naapurista on sittenkin oikeassa 😉

Tiesitkö muuten mitä on tikkerperi? Vanha rakas ystäväni Noita Nokinenähän sanoo usein "Voi tikkerperi!" Minä luulin, että se on vain semmoinen.. lasten kirosana. Eipä olekaan, nyt tiedän mikä on tikkerperi: se on karviainen! 

(Oiva teki tikkerperi -viiniä - omasta mielestään oikein hyvää, mutta naisväki oli vähän eri mieltä...)

Mukavaa kuunneltavaa "puikkojen rasvauksen" ohessa; syksyn tullessa on taas koitettava saada sukka-/lapaspuikot kulkemaan ja siihen äänikirjat ovat kelpo apu. 
Maaseudulle sijoittuvat leppoisat kirjat ovat hyvää ajanvietettä. 

Kari Hotakainen: Helmi

Kari Hotakaisen Helmi on tuttua Hotakaista. Kuivakkaa (minun mielestäni) huumoria, sarkasmia, pohdiskelua, empatiaa.

Tonin ja Miran sieniretki muuttaa koko heidän elämänsä, kun he suppilovahveroiden sijaan löytävät metsästä iäkkään naisen, joka ei aluksi muista edes omaa nimeään, saati sitä missä hän asuu tai onko hänellä omaisia tai ystäviä. 

Toni ja Mira vievät hänet kotiinsa tarkoituksenaan soittaa hätäkeskukseen, mutta nainen saa heidät ylipuhuttua, että he soittavat sinne vasta seuraavana päivänä. 

Tästä alkoi vauhdikas matka - matka joka sai minut miettimään onko minun elämäni tulevaisuudessa samanlaista kuin Helmin elämä? Onko minulla ketään, joka huolehtii minusta kun muisti ei enää toimi; onko ystävää joka pitää huolta ja käy päivittäin katsomassa? 
Onko sillä mitään merkitystä mitä olen itse elämälläni tehnyt?

Helmin elämä oli nuorena vauhdikasta - ja hän pitää huolen siitä, että elämä on vauhdikasta edelleenkin.
Naapurin Ailin kanssa juodaan kahveja ja syödään dallaspullia, aina on hyvä syy kahvitella. 

Ennen pitkää kaikkien asianosaisten elämä on muuttunut täysin - Toni ja Mira ovat vaihtaneet työtä; Miralla hoidettavat lapset ovat vaihtuneet hoidettaviksi vanhuksiksi, yhdessä Tonin kanssa he huolehtivat niin Helmistä kuin Ailista ja Ailin puolisosta Oskarista. 

Koukuttava kirja, pidän Hotakaisen sarkastisesta huumorista ja tavasta kirjoittaa, pohtia asioita kirjoittaessaan. 

Suosittelen ehdottomasti. 

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Aikuisten on joskus hyvä lukea lastenkirjoja ja sen kautta palata lapsuuteen. Ja kukapa mukaan meidät veisi takaisin lapsuuteen kuin Astrid Lindgren. 
Kukapa ei muistaisi Peppi Pitkätossua, Vaahteramäen Eemeliä, Katto-Kassista, Ronja Ryövärintytärtä, Marikkia ja Melukylän lapsia. 
Yhden hänen hienoimmista kirjoistaan luin vasta, kun sain sen ystävältäni 50-vuotislahjaksi: Mio, poikani Mio.  

Tällä kertaa otin kirjastosta Lindgrenin kirjoittaman ja Hans Arnoldin kuvittaman ohuen kuvakirjan Kultasiskoni.

Miksikö juuri tuon kirjan? En ollut tuosta lyhyestä sadusta kuullutkaan, ennen kuin luin Liina Putkosen kirjan Varastettujen hetkien puutarha (siitä päivitys jonkin aikaa sitten 😊). Putkosen kirjassa tämä Kultasiskoni -kirja mainittiin ja kirjan tarinaakin löyhästi sivuttiin, nyt sen huomaan kun olen satukirjan lukenut. 

Liisa kertoo, että hänellä on kaksoissisko, josta kukaan ei tiedä. Ei edes äiti, sillä sisko juoksi heti synnyttyään ulos ja kauas puutarhaan, ruusupensaan alle. Kukaan muu kuin Liisa ei tiennyt hänestä. Siskon nimi on Ylva-Lii - ei siis mikään Kati tai Jaana tai muu tavallinen. Kaunis Ylva-Lii. 
Ylva-Li asui Kultaisessa salissa, jonne pääsi ruusupensaan, Salikonin, alla olevasta aukosta. Salikon on Ylva-Liin ja Liisa omaa kieltä, jota kukaan muu ei ymmärtänyt - eikä Ylva-Lii sanonut Liisaa koskaan Liisaksi, vaan Kultasiskokseen. 

Satu on lyhyt, Liisa ja Ylva-Lii ehtivät kuitenkin kokea seikkailun pitkän päivän aikana. Ennen kuin Liisa lähti kotiin, Ylva-Lii kertoi hänelle, että kun Salikonin ruusut kuihtuvat, Ylva-Lii on kuollut. Kyyneleet valuen Liisa ratsasti takaisin Kultaiseen saliin ja palasi kotiin...

Satu on iloinen ja kaunis, sen loppu on yhtä aikaa surullinen ja onnellinen. 

Muistakaa poiketa kirjastossa myös lasten- ja nuortenosastolla; muistutelkaa mieliinne niitä kirjoja joita luitte, kun olitte oppineet lukemaan, kun tuntui, että taivas putoaa niskaan, kun se koulun ihanin poika/tyttö oli katsonut teitä ruokalan jonossa, kun kokeesta oli tullut kymppi. 

Lukemisiin!

Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja

Anu Joenpolvi on kirjailija, joka Kariston mukaan asuu maalla keskellä metsää kissan kanssa. Hän harrastaa elämäkertoja, sienestystä ja valkosipulin kasvatusta.

Minun käsiini hänen tuotannostaan on osunut Rantakylä -sarja, joka sitä leppoisaa, kaikella rakkaudella "aivot narikkaan" -lukemista/kuunneltavaa. Sarjaan kuuluu neljä osaa, joista ensimmäisen, Poutaa ja perunankukkia, olen lukenut joskus aikaisemmin ja nyt loppukesästä sormia neulekuntoon verrytellessä kuuntelin Celiasta toisen osan, Rakkautta ja raekuuroja.

Marleena on saapunut Rantakylään oikeastaan hetken mielijohteesta; entiselle avomiehelle hän oli liian tavallinen ja kuin lahjana Rantakylästä löytyi Haapasen leipomo, joka tarjosi työpaikan tuotekehittelijänä.

Asuinpaikakseen Marleena sai tyhjästä koulusta vanhan opettajan asunnon - toisessa asunnossa asui nuori mies, jonka Marleena tunnisti muutaman vuoden takaiseksi tutuksi, joka ei koskaan saapunut sovituille treffeille.

Kun elämä Rantakylässä alkaa asettua uomiinsa, exä ilmaantuu paikalle, katuvana mutta kuitenkin hiukan ylimielisenä. 
Saako Marleena exän lopulta ymmärtämään, että tämä on loukannut Marleena syvemmin kuin mahdollista ja paluuta entiseen ei enää ole? 
Tajuaako koululla Huugon kämpässä asuva nuorimies kuka Ellin boxissa asuva naapuri oikein on?
Ja miten koulun vanha urkuharmooni, naapurin heinätyöt, Onerva-lehmän vasikoiminen ja Sata salamaa liittyvät kirjan tarinaan.

Kirjassa on toki niitä ensimmäisestä kirjasta tuttuja Rantakyläläisiä sekä ensimmäisen kirjan päähenkilö, joka luonnollisesti jäi lopulta Rantakylään. Näinköhän käy Marleenallekin?

Kuten sanottua, leppoisaa sadepäivän luettavaa, käsitöiden ohessa kuunneltavaa luettavaa. 

Jos tykkäät Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjasta tai Anneli Kivelän Katajamäki -sarjasta, luulen että tämäkin saa auringonsäteitä sadepilvien väliin.

Sarjaan kuuluu vielä kaksi kirjaa; Tunteita ja tuulenpuuskia sekä Helleöitä ja entisiä heiloja. 

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Ranskalainen menestyskirjailija Antoine Laurain on minulle uusi tuttavuus. Hänen kirjansa Punaisen muistikirjan nainen on viihdyttävä tarina - jonka lopputuloksen toki arvaa jo muutaman sivun luettuaan.
Voiko sielunkumppanin löytää salapoliisityöllä?

Punaisen muistikirjan nainen, Laure, joutuu ryöstetyksi myöhään illalla kotitalonsa alaovella. Häneltä viedään koko käsilaukku avaimineen ja puhelimineen - hän ei siis voi edes soittaa ystävälleen ja työtoverilleen Williamille, jolla on vara-avain hänen kotiinsa. 
Onneksi kadun toisella puolen on hotelli, jonka vastaanottovirkailija lopulta suostuu luovuttamaan huoneen Laurelle. Kadun puolelta: Laure näkee ikkunasta kotinsa ikkunassa istuvan kissansa, joka odottaa emäntäänsä kotona.

Kun huonetta ei seuraavana päivänä luovutettu sovitusti, hotellivirkailija menee huoneeseen omilla avaimillaan. Laure ei herää yrityksistä huolimatta - ja tyynyllä on verta.

Laurent, kirjakauppa Punaisen vihkon libristi, löytää aamukävelyllään lilan käsilaukun roska-astian päältä. Kävelee ensin ohi, mutta palaa takaisin ja ottaa laukun mukaansa. Hän yrittää viedä sitä poliisille, mutta poliisilaitoksella on paljon muitakin odottamassa palvelua ja hän päättää ottaa laukun mukaansa.

Sillä aikaa kun Laure makaa sairaalassa koomassa, Laurent tutkii hänen käsilaukkunsa sisältöä ja yrittää selvittää kuka nainen on.
Kuuluisan kirjailijan kirja, jossa on omistuskirjoitus - kirjailijan tapaamisesta ei ollut apua.
Pesulakuitti ja sitä vastaava merkintä kalenterissa - tyttärensä neuvosta Laurent lopulta selvittää alueen pesulat ja käy kyselemässä kalenteriin merkittyä mekkoa. Vyyhti alkaa lopulta purkautua ja ennen kuin Laurent huomaakaan, hän on Williamin pyynnöstä kissavahtina Lauren asunnossa.

Kun William palaa työmatkalta, ei Laurentista ole jälkeäkään ja kun Laure on herännyt koomasta ja pääsee sairaalasta - salapoliisityö alkaa uudelleen, nyt etsijänä on Laure, kohteena Laurent...

Viihdyttävä, mutta toisaalta ennalta arvattava tarina käänteineen. 

Viimeiset 30-40 sivua olisi voinut lyhentää muutamaan sivuun, jotta tarinan olisi saanut päätökseen. Karrikoiden: ihan jokaista kadunkulmasta kääntymistä, sokeripalan kahvikuppiin tiputtamista, lusikan pyöräyttämistä, hiuskiehkuran otsalta pyyhkäisyä - joilla ei varsinaisesti ollut tarinan tai loppuratkaisun kanssa mitään tekemistä - ei olisi tarvittu, minusta ne tuntuivat siinä vaiheessa jo jopa vähän tuskastuttavilta. 

Anna Breitholtz Monsén: Salaisuuksien ranta

Anna Breitholtz Monsénin toinen, tai tarkemmin ensimmäinen Lina Lanz -dekkarisarjan kirja Salaisuuksien ranta sai minut ihan yhtä lailla koukkuunsa kuin aiemmin lukemani Kuolema linnassa.

Henkivartijana työskennellyt Lina on omasta mielestään pahasti epäonnistunut työssään, kun hänen asiakkaansa, nuori poika, lapsi vasta, kidnattiin ja kiivaan takaa-ajon jälkeen menehtyi. 

Pahasti traumatisoitunut Lina haluaa jättää kaiken tuon taakseen ja unohtaa menneet. 

Kissahotellin hoito pikkukaupunki Sandingessa, jossa asuu myös hänen ukkinsa, tarjoaa hänelle sopivan alun - kissoja ja kirjoja. 
Kunnes tapahtuu murha. 

Vuonna 1988 parhaat ystävykset Erik ja Peter viettävät kesiä rannalla, kuten muutkin nuoret. Peter viettää paljon aikaa Erikin kotona, sillä hänen isänsä on väkivaltainen juoppo ja aina kun Peter on käynyt isänsä luona, hän tulee sieltä mustelmilla ja pahoinpideltynä pois. 
Eräänä päivänä Peter katoaa, rannalta löytyvät vain hänen vaatteensa. 
Mitä Peterille tapahtui? Onko hän lähtenyt pois? Joku tietää, mutta kuka?

Kun Lina on asettunut asumaan perimäänsä taloon ja ottanut kissahotellin hoitoonsa, tutustunut naapuriinsa Erikiin, poliisina työskentelemään Maddeen - hän onkin yhtäkkiä keskellä Sandingen vanhaa selvittämättöntä katoamistapausta. 

Ja vastikään sattunutta nuorenpojan murhaa samalla rannalla, missä Peter katosi kolmekymmentä vuotta sitten...

Pidän kirjailijan tyylistä kirjoittaa ja pitää lukijaa jännityksessä; mitä seuraavaksi.

Syyllisen voi arvata ennen loppuratkaisua, mutta varmaksi sitä ei voi tietää ennen kuin..

Kirja on ilmestynyt 2023, suomenkielelle käännettynä vasta nyt keväällä 2024, joten seuraavaa, kolmatta osaa joudumme ehkä odottamaan jokusen tovin.

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy on 53-vuotiaan Osakasta kotoisin olevan näytelmäkirjailijan esikoisromaani. 

Jos sinä voisit matkata ajassa taaksepäin, mitä tekisit toisin; mihin matkustaisit?

Tokion syrjäisellä kadulla sijaitsee kahvila Funiculí Funiculá. Kahvilassa on tarjoiltu asiakkaille tarkkaan valittua kahvilaatua jo yli sadan vuoden ajan. 
Paikallisen legendan mukaan kahvilassa on myös yksi erikoisuus: se tarjoaa asiakkailleen jotain, mitä tavalliset kahvilat eivät tarjoa. Kahvilassa on mahdollisuus matkustaa ajassa. 

Kahvilassa on tietty pöytä ja tietty tuoli, johon istumalla ajassa matkustaminen on mahdollista - se on mahdollista vain kerran päivässä, eikä sitä hetkeä voi tietää etukäteen. On vain odotettava, milloin paikka vapautuu.
Ajassa matkustaminen ei ole yksinkertaista, siihen liittyy monia sääntöjä. Tärkein säännöistä on, että matkustaminen ajassa kestää vain niin kauan, kuin kahvi kupissa pysyy lämpimänä.

Nykyhetkeä ei voi muuttaa - mikään, mitä teet menneisyydessä käydessäsi, ei muuta nykyhetkeä, se pysyy ennallaan.

Yhden kesän aikana neljä henkilöä uskaltaa istua tuohon tiettyyn tuoliin ja matkustaa ajassa, neljän henkilön elämä muuttuu tavalla tai toisella, vaikka nykyhetkeä ei voikaan muuttaa. 

Neljää erilaista koskettavaa tarinaa, tällainen itkupilli joutui kuivailemaan silmäkulmiaan jokaisen tarinan kohdalla.

 

Toshikazu Kawaguchi on Osakasta kotoisin oleva 53-vuotias näytelmäkirjailija, joka on kirjoittanut näytelmiä Sonic Snail -kollektiiville. Myös tämän Ennen kuin kahvi jäähtyy -kirjan hän kirjoittanut näytelmän pohjalta. 
Sarjan toinen osa Ennen kuin salaisuus paljastuu, ilmestyy syksyllä ja on luonnollisestikin jo varauksessa. 
Lisääkin on varmasti tulossa, kun vain maltamme odottaa 😊

Kirsi Pehkonen: Hiukan hukassa

Hiukan hukassa on Siru Valpas -sarjan toinen osa. Kirsi Pehkosen leppoisa, humoristinen, kotoisakin, mutta samalla pieniä jännityksen siemeniä mukaan ripotteleva kirjoitustyyli viihdyttää minua. 
Kirjat eivät ole tiiliskiven kokoisia; yhden kirjan, on se sitten Siru Valpas ja etsintätoimisto Vitonen tai Jylhäsalmen maalaismaisemat, ehtii hyvin lukea sadepäivän aikana. Ehkä parikin 😉

Etsintätoimisto Vitonen saa toimeksiannon etsiä henkilöitä uutta tositeevee -produktiota varten; selvittää heidän sijaintinsa ja kuvata heidät - salaa tietenkin. Helppo homma, kun apuna "Vitosen viisikko"  ja niin kauan ei kerrota Maire-mummin poliisilapsenlapselle mitä puuhaillaan.

Ennen kuin on pakko.

"Kadonneita" henkilöitä etsiessä tulee toinen toimeksianto: hääpuku on kadonnut. Häät on olleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta hääpäivä on viikon parin päästä - puku pitää löytää. 

Ystävänsä Even avustuksella Siru löytää puvun, viimeisen tositeeveetähden. Ja paljon muutakin.
Palauttaessaan hääpukua toimeksiannon antaneelle rouvalle Siru ei ole uskoa silmiään nähdessään aviomiehen. Mitä tästä vielä seuraisi..

Voiko sinkkunainen pyörittää Etsintätoimiston ohella sekä rosvoa että poliisia? 😉

Leo Kassil: Mustakirja

 Mursu antoi luettavakseni yhden suosikkikirjoistaan, jonka on kirjoittanut Leo Kassil.

Kirja on Mustakirja eli konduiitti: viimeinen kertomus kymnaasista. 

Aikanaan suuren lukijakunnan saanut nuortenkirjailija kertoo koulu- ja nuoruusvuosistaan. Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa hän meni vanhaan tsaarinajan kymnaasiin pienessä Volgan varren kaupungissa. 
Kuten tavataan sanoa, "pojat on poikia" - niin oli myös kymnaasissa. Siellä sattui ja tapahtui, pienempiä ja isompia sattumuksia. 

Kun 1980-1990 -luvun lapsilla oli reissuvihot ja tänä päivänä Wilma, oli siihen aikaan pelätty Mustakirja, jonne kirjattiin kaikki koulupäivän aikana tehdyt kolttoset, unohdetut kotitehtävät, myöhästymiset, kiusaamiset ja muut. 

Koulun ahtaassa maailmassa koettiin omalaatuisella tavalla aikansa mullistukset, myös maaliskuun vallankumous jonka jäljiltä luokan seinällä ollut keisarinkuva alkoi tupakoida. Tällöin opettaja komentaa "Romanov, Nikolai, ulos luokasta!"
Lokakuun vallankumous muutti vanhan kymnaasin yhteiskouluksi ja entisen tiukan kurin jäljiltä vapautuneet tytöt ja pojat villiintyvät, kunnes lopulta tulevat järkiinsä ja ryhtyvät opiskelemaan tosissaan. 

 Alkuteos on vuodelta 1930, sen on suomentanut Mirjami Rydberg ja painovuosi on 1957, kustantajana Kansankulttuuri. 
Kirjaan on tehnyt kuvituksen Kukriniksi -kolmikko - josta en osaa sanoa yhtään mitään 😄

Kirja oli ihan viihdyttävä aikansa poika-/nuortenkirja, poikien kepposille opettajilleen hihittelin välillä ihan ääneenkin. 

Mursun kirjasta puuttuu (liekö koskaan ollutkaan) päällyspaperit 

Mutta tällaisilla kansilla kirjan voi antikvariaatista löytää.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 Lastukirjastojen vuoden 2024 Lukudiplomista poimin aiheen Tekoäly ja sieltä luettavaksi

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko

Klara on keinotekoinen ystävä, älykäs robotti, odottamassa teiniä joka tarvitsee apua ja tukea, seuraa. Se odottaa kärsivällisesti oikeaa omistajaansa näyteikkunassa. Se tarkkailee ohikulkevia ihmisiä oppiakseen heistä mahdollisimman paljon.

Sitten tulee päivä, jolloin Klara ostetaan ystäväksi Josielle. Klara paneutuu tehtäväänsä niin kuin robotti vain voi - mutta ihmisten ajatuksia on tekoälynkin välillä vaikea ymmärtää ja inhimillisyyden motiivit ovat vielä vaikeampia.

Kaikkein vaikeinta on kuitenkin rakkaus. 

Ensimmäisistä sivuista alkaen kirja sai pohtimaan tulevaisuutta: tätäkö kohti olemme menossa, onko meillä ystävinä enemmän keinoystäviä kuin ihmisiä? Onko paras ystäväni tekoäly, robotti?
Joillekin se on jo nyt todellisuutta: sosiaalinen media - ruudun takana vain nimiä ja nimimerkkejä, podcastit jne. Ei yhtään "todellista", oikeaa ihmiskontaktia päiväkausiin. Ruuat voit tilata netin kautta oven taakse, terveydenhuoltokin toimii digitaalisesti - en ole kokeillut, mutta botti hoitanee helpoimmat tapaukset? 

Itse en haluaisi elää maailmassa, jota Ishiguro kirjassaan kuvaa, mutta ehkä se joskus on todellisuutta - ei onneksi minun aikanani 😊

Suosittelen kirjaa ehdottomasti.

Kazuo Ishiguro on Japanissa 1954 syntynyt, vuodesta 1960 Englannissa asunut kirjailija.
Hänet on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2017.

Klara ja aurinko on hänen yhdeksäs suomennettu teoksensa.
Hänen aikaisemmista teoksistaan Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina on tehty samannimiset elokuvat. 

Kirsi Pehkonen: Hiekkalinnoja Jylhäsalmessa

 Kesä ja "kevyet kesäkirjat" jatkavat - liian kuumat kelit estävät ulkona puuhastelun, mehut on keitetty ja siitä hommasta saatua palovammaa parannellaan sisällä viileässä.

Terveyskeskuskäynnin aikana oli sopivasti tullut viesti varatusta kirjasta ja kun kävin palauttamassa luetut kirjat, otin mukaani pikalainan:

Kirsi Pehkonen Hiekkalinnoja Jylhäsalmella

Itäsuomalaisesta Jylhäsalmen kylästä ja sen asukkaista on tullut jo melkein kuin oma kotikylä ja sen asukkaat - erona vain murre.(Ja ehkä me hämäläiset mietimme jonkin aikaa ennen kuin ryhdymme tuumasta toimeen, toisin kuin Jylhäsalmelaiset).

Siispä nytkin, kuin Selma saapui Esa-enon kyydillä Jylhäsalmelle, kahvila Lossarin kautta tietenkin, oli kuin olisi kotiin tullut. 
Selman talvi ja kevät oli mennyt kuin sumussa: lyhyt avioliitto oli päättynyt yllättäen, ilman mitään sen kummempaa syytä, Joonas oli ilmoittanut haluavansa erota kuin iskemällä märällä rätillä päin kasvoja. 

Selman talvi meni töitä tehden ja solukämpässä nukkuessa töiden välissä, mutta kun työt vähenivät ja loppuivat, astui sopivasti Esa-eno ja Sisko-täti "avun tarpeessa" kuvioihin. Enola oli tuttu lapsuudesta.

Mutta vain ukkosmyrsky heti ensimmäisinä päivinä oli täysin suunnittelematonta, samoin kuin kylän vanhalle leirintäalueelle päähänpistona heitetty someen heitetty retrocamping - kaikki muu olikin äidin ja enon sekä tädin suunnitelmaa..

Kirsi Pehkosen tyyliin Jylhäsalmen kylässä puhalletaan yhteen hiileen, autetaan avuntarvitsijoita, ollaan tukena. 

Ilman romantiikkaa ei hiekkalinnojakaan Jylhäsalmella rakenneta.

Pehkosen tyyli kirjoittaa viihdyttää, murre puheessa (olkoon oikeaa tai ei, ihan sama) tuo hyvän mielen, eikä kirjaa malta laskea käsistään kuin ihan pakon edessä. 

Anna Breitholtz Monsén: Kuolema linnassa

 Anna Breitholtz Monsénin Kuolema linnassa on kirjailijan Lina Lanz -dekkareiden toinen osa. 

Minulle sarjassaan ensimmäinen ja kaikki nelisen sataa sivua tiukasti otteessaan pitäviä. Sen verran tiukasti, että varasin sarjan ensimmäisen osan kirjastosta heti kun tämän takakansi kopsahti kiinni ja jos ensimmäinen on yhtä hyvä kuin tämä, niin toivon, että seuraava ilmestyy mahdollisimman pian (siitä huolimatta, että Lukemattomien kirjojen listalla on luettavaa jo yhtä paljon kuin tässä oli sivuja..)

Lina Lantz on matkalla kotiin Sandingeen, pyörittämään kissahotellia ja viettämään joulua isoisänsä kanssa. Taksissa matkalla lentokentälle hän lukee myymänsä asunnon lattialta keräämiään posteja ja nielaisee nähdessään kirjeen entiseltä työnantajaltaan. Kirjeessä on lyhyt viesti - sattumien sattuma; taksi on lähellä toimistoa. Lina pyytää taksia koukkaamaan toimistolle, odottamaan hetken, kun hän käy kysymässä mitä asiaa toimitusjohtajalla on.
Työtarjous. Ei. Iso korvaus. Ei. Todella iso. Lyhyt keikka. Joulu on tulossa. Joulu aikaa miettiä. Vastaus joulun jälkeen. Katsotaan.

Kun Lina lopulta pääsee perille Sandingeen "huokaisee" helpotuksesta: kissat, isoisä, joulu, paras ystävä..
Mutta Sandingen kylällä kuohuu: Sindstaholmin linnan matriarkka Tyra Syderhielm on kadonnut - sen jälkeen kun linnan pihamaalta löytyi jätesäkkiin sullottu luuranko. 
Kenen luuranko on, mistä se löytyi? Miksi se oli pihamaalla, jätesäkissä? 

Ennen Linan saapumista Sandingeen oli Tyra pyytänyt Linan ukilta apua linnan asioiden selvittämiseksi ja nyt Lina joutuu tahtomattaan mukaan murhatapauksen selvittämiseen. 

Suosittelen, jos vain dekkareista tykkäät. 

Liina Putkonen: Varastettujen hetkien puutarha

 Liina Putkosen Kielokoski -sarjan toinen osa Varastettujen hetkien puutarha alkaa Aina Varjorannan edesmenneen äidin, Elin Varjorannan juristin, Amalian saapumisesta Kielokoskelle Ainan luo. Mukanaan suuri pääsiäismuna ja nippu Elinille saapuneita kirjeitä. 

Yksi kirjeistä on tullut Italiasta, allekirjoituksena I. Kirjeessä pyydetään selvittämään Kielokosken 60-luvun tapahtumia, tragediaa josta syytettiin vääriä henkilöitä. Elin ei koskaan ehtinyt saada kirjettä eikä selvittää tapahtumia, mutta selvittäisikö Aina?

Selviäisikö nyt ensimmäisessä osassa mainitun pienen Emilien kohtalo - miten ja mihin pieni tyttö kuoli?

Aina kirjoitti kuoressa olleeseen osoitteeseen kirjeen, mutta ei koskaan saanut vastausta. Sen sijaan Liljeforsien kartanon mailta löytyi talvipuutarha ja yllättäen Aina kohtasi siellä myös Carlon, setänsä.
Tarina avautuu pala palalta, myös kartanon patruunan vaimon Mona Liljeforsin kohtalo - miksi hänen nimeään ei löydy sukuhaudasta. 

Ainan ja Maunon välit ovat hauraat kuin silkkilanka - Aina tekee väärin kaiken mikä liittyy Paavoon, Maunon poikaan. Viimeinen pisara Ainalle oli Maunon vaimon Emman ilmestyminen juhannusjuhliin, ilman ennakkovaroitusta. 
Aina pakkaa tavaransa ja lähtee Amalian sijasta Italiaan Veronaan kustannusyhtiö Sognon asioita hoitamaan ja sen jälkeen tapaamaan Carloa ja uusia perheenjäseniään: isoisäänsä ja isoäitiään. 

Vanha valokuva ja värssykirja mukanaan Aina saa selville paljon asioita Liljeforsien historiasta  - mutta ei vastauksia Carlolta. Miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy?

Jälleen kerran alun pienen takkuisuuden jälkeen kirjan lukemista ei voinut jättää kesken ja pari sateista päivää sujuivat kirjan parissa enemmän kuin viihdyttävästi. 
Lainaukset Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä,  Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Haru, eräs saari, sekä Edit Södergranin ja Eeva Kilven runoista on poimittu ja ripoteltu mielestäni oikeisiin kohtiin. 

Jos et ole lukenut Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä - suosittelen.

Haru, eräs saari - menee omalle Lukemattomien listalle.

Kielokoski -sarjan seuraava osa Hiljaisten tarinoiden tupa ilmestyy syksyllä 2024 ja on jo kirjastossa varauksessa. 

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Kahvila Koivu -sarjan neljäs osa, Sitruunakevät on tuttua Maija Kajantoa ja Pyhävirran kylän elämää. 

Krisse, Kristiina Kivimaa, ja Tommi, Pyhävirran entinen kunnanjohtaja ovat viettäneet vuoden Kroatiassa Adrianmeren rannalla ja nyt on kotiinpaluun aika. 
Vuosi Kroatiassa ei ollut ihan niin ihana ja täydellinen kuin Krisse ja Tommi olivat toivoneet ja odottaneet ja siksi kotiinpaluu on parasta mitä he tietävät. 
Varsinkin kun Tommin ostamalle tontille rakenteilla oleva talo on melkein valmis ja muutto yhteiseen, omaan kotiin on edessä.

Kahvilan tiloissa toimii pizzeria ja on pelkona, että vuokralaiset haluavat jatkaa tiloissa - mihin Krisse sitten avaa kahvilansa? 

Kevät antaa Krisselle onnen mukana myös sitruunoita; hän kokee elämänsä suurimman mahdollisen menetyksen, josta toipuminen on työn ja tuskan takana. 
Mutta nimenomaan työ on se joka auttaa toipumisessa - kun menneisyydestä sukeltaa esiin perintö, jonka olemassa olosta kukaan ei tiennyt ja jolle on kuitenkin tehtävä jotain.

Työn edetessä Krisselle selviää sekin, miksi he isän kanssa eivät tienneet salaisuudesta mitään ja sen myötä suru helpottaa. 
Kevään edetessä uuteen kotiin on helpompi kantaa huonekaluja ja tavaroita useammasta kodista - yhdistää ne yhdeksi yhteiseksi kodiksi.

Ja Kahvila Koivukin avataan jälleen - Pyhävirran kylä on jälleen entisensä..

Kahvila Koivu -sarja on imaissut mukaan Pyhävirran elämään kirja kirjan jälkeen ja Maija Kajannon tyyli kirjoittaa ja kuvata maaseutukunnan elämää, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä - on kuin olisi kotona

Myös kieli ja kielioppi - vaikken opettaja olekaan - miellyttävät; en tarkoita, että pitää kirjoittaa kirjakielellä tms. mutta jatkuvat kirjoitus- ja kielioppivirheet hankaloittavat lukemista.

"Nopea ja helppo" lukea, kirja vie mukanaan ja tulee helposti luettua päivässä tai parissa illassa. 

Kahvila Koivu -sarjan päättää Kardemummajoulu joka ilmestyy syksyllä 2024  

Lucy Diamond: Miltei täydellinen loma

Kirjaston varatuimmat tai uutuudet -osastolta (netistä) osui elämäni ensimmäinen Lucy Diamondin kirja: Miltei täydellinen loma. 

"Kesälukemisen kuningatar yhdistää nautittavasti romantiikkaa, realismia ja vauhdikkaita juonenkäänteitä" 

Laitoin kirjan varaukseen, olihan kesä tulossa ja helteet jo pahimmillaan eli sisällä istumiseen ja lukemiseen on aikaa. Kirja saapui kahden viikon laina-ajaksi juuri sopivasti sadekeleille. 

Kahden teinin yksinhuoltaja Em. Yksinäinen joulu ja pienessä viinissä tulee varanneeksi kesäksi kahden viikon mökkiloman itselleen ja lapsille. Mutta ennen lomaa hän rakastuu ja aloittaa suhteen 7-vuotiaan tyttären isän kanssa. Ja kutsuu heidätkin mökille.

Naapurimökille tulee kahdeksi viikoksi yksinhuoltaja Maggie tyttärensä Amelien kanssa - ja suunnittelee loman kysymättä tyttärensä mielipidettä lainkaan. Ex-mieskään ei jää ihan kokonaan pois Maggien ja Amelien lomalta.

Olivia, näennäisesti onnellisesti naimisissa oleva kahden pienen pojan äiti tuntee romahtavansa - vie lapset naapuriin ja katoaa perheeltään. Ja päätyy kolmanteen mökkiin.
Mökkejä vuokraa Olivian entisen poikaystävän vanhemmat, jotka ovat 20 vuotta surreet kolarissa kuollutta poikaansa. 

Kaikkien kannalta viikko on katastrofaalinen..

Kirjan ensimmäiset 100 sivua oli melkoisen takkuista luettavaa. Kolmen-neljän sivun välein tarkistin sivunumeron ja sanoin itselleni "vielä vähän ja jos ei vieläkään, niin sitten saa olla..."

Tuntui kuin olisin lukenut:
- Ulkona on ihan ilma, MUTTA KOHTA SATAA
- Voisi mennä uimaan, MUTTA JOKU HUKKUU KUITENKIN
- Tilataan vaikka pizzaa, AI MUTTA JOKU VARMAAN TUKEHTUU
Eli jokainen lause alkoi positiivisesti, iloisesti, hyvällä mielellä ja päättyi johon negatiiviiseen. 

Pääsin kuitenkin itselleni asettamaani tavoitteeseen eli 100 sivuun ja kirjassa alkoi tapahtua ja naisten mielestä tapahtui jo vähän liikaakin. 

Siinä vaiheessa kun Olivian elämällä oli yhteys Britannian kreivikuntaan jossa oma sisareni asuu ja lopulta jopa naapurikaupunkiin, joka on minullekin tullut tutuksi, en voinut muuta kuin nauraa - ja lukea kirjan loppuun.

Kaikki päätyi onnellisesti - kesä jatkui vielä, mutta syksyä vartenkin oli kaikilla kolmella naisella tiedossa onnea ja hyvä elämä.

Tämä jää luultavasti ainoaksi Diamondin kirjaksi jonka luen, ei ollut ihan mun juttu - Lukemattomien kirjojen listalla on niin paljon kirjoja, että lukemista riittää ilman näitäkin. 

Ulla Linturinne: Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen

 Ulla Linturinne ja Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen löytyy kirjastomme uutuuksia -listalta. 

Ulla Linturinne on eteläpohjalaissyntyinen esikoiskirjailija, joka vielä joskus opettelee puusepäntaitoja, Evijärvelle palannut terveydenhuollon ammattilainen. 

Punatukkaisetkin pääsevät taivaaseen - kuvauksen perusteella odotin jotain vähän räväkämpää: Raisa on kipakka punatukkainen sinkku = vuosia sitten eronnut, vasta eläköitynyt punatukkainen nainen, joka kirjautuu deittisivustolle, menee treffeille ja jättää treffikumppanin kutakuinkin kolmannen lauseen jälkeen pöytään istumaan. Kysymättä miksi ja milloin ja mitä varten. 
Kaikkeen kun oli selitys. 

Minkä ikäiseksi on lupa tuntea itsensä, jos viilettää arkuntekokurssille sähköpotkulaudalla = olisiko "viilettänyt" sinne peräti yhden kerran. 

Veti herneen nenään lähes kaikesta, mitä miehet hänelle kurssilla sanoivat - hän kun oli kurssilla ainoa nainen. Ja kun vielä se treffikumppanikin ilmaantui samalle kurssille ja asiat olisi voinut selvittää..

Loppu hyvin kaikki hyvin - mutta lukijan kannattaa ottaa kirja myös opetuksena: varaudu eläkkeelle jäämiseen, ettet yhtäkkiä huomaakaan olevasi tyhjän päällä ilman mitään tekemistä. 

Mutta annan toki kirjailijalle toisenkin tilaisuuden, kunhan seuraava kirja aikanaan ilmestyy, kirjan kanssa sai toki ajan kulumaan mukavasti - odotukseni oli vain erilaiset.

Puutyöt, lukeminen, teatteri tai vaikka potkulautailu, niillä pärjää jo pitkälle 😛😛

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

 Celiassa jo jonkun aikaan loppuun kuuntelemista odotellut Veera Vaahteran Vedet silmissä tuli kuunneltua loppuun pari iltaa sitten kortteja ommellessa.

Kun Jenna saa puhelun poliisilta, joka esittäytyy Petri Myllyseksi, hän ei tahdo uskoa puhelua todeksi, vaan epäilee sitä poikaystävänsä pilasoitoksi. 
Joo joo, olisit keksinyt hiukan omaperäisemmän nimen kuin Metri Pyllynen.. Poliisin selvästi loukkaantuessa ja kehottaessa Jennaa soittamaan kaupungin poliisilaitoksen vaihteeseen ja pyytämään yhdistämään komisario Petri Myllyselle, Jenna ymmärtää tilanteen vakavuuden.

Kasper. Jennan veli, on löydetty kuolleena, hän on riistänyt hengen itseltään. 
Jennan ja Kasperin perhe, koko suku, voisi kai sanoa syrjäytynyt. Alkoholismia. Mielenterveysongelmia.

Miten voi naurattaa muita kun oma elämä itkettää? Veljen kuolema, sitoutumiskammoinen poikaystävä - siinä materiaalia stand up keikoille.

Kasper oli testamentannut mummon sisaruksille jättämän talon Jennalle ja Ellikselle; entiselle tyttöystävälleen ja sisarusten lapsuudenystävälle. 
Talo päätetään myydä pienen pintaremontin jälkeen, mutta viikkojen yhdessä asumisen ja remontin tekemisen jälkeen Jenna alkaa löytää elämän raiteet uudelleen.

Tämä Vaahteran kirja ei ollut aikaisempien kirjojen lailla samalla tavalla hilpeä ja kepeä kun tähän asti kuuntelemani. Johtui varmasti aiheesta joka toi viime kesän muistot liian lähelle tai sitten näissäkin on käynyt samoin kuin kirjoitin edellisessä päivityksessä Colganin kanssa: lukenut/kuunnellut liikaa samalta kirjailijalta saman tyylistä tekstiä. 

Pidetään siis paussia - tosin taitaa olla nämä kirjat nyt kuunneltu tältä erää muutenkin ja seuraavia voi odotella rauhassa. 

Jenny Colgan: Ihmeitä kesätaivaalla

Lukemattomien lista lyheni yhdellä, kun sain kirjastosta varaamani Jenny Colganin Ihmeitä kesätaivaalla luettavakseni.  

Morag, joka on seurannut vaarinsa jalanjälkiä ja ryhtynyt lentäjäksi, palaa kotisaarelleen sairastuneen vaarin avuksi lentämään "Dollya", vaarin pientä potkurikonetta. 
Konetta lentää suomalainen Erno, Morag toimii lentoperämiehenä, mutta eräällä kuljetuslennolla Moragin on otettava kone haltuunsa ja laskeuduttava saarelle, jolla asuu vain mies, jonka he muutamaa viikkoa aiemmin sinne lennättivät.
Partaisen, äreän "erakon". 
Morag joutui jäämään saarelle, myrskyn armoille, pelastushelikopterin ottaessa Ernon ja Nalithan kyytiinsä. 

Löydettyään lopulta talolle Gregorin luo - asiat sujuvat ja eivät suju. Gregorin mielestä heillä ei ole mitään hätää, mutta Moragilla; hänen pitäisi olla muutaman päivän päästä Lontoossa työhaastattelussa. Edessä on unelmatyöpaikka Dubaissa ja unelmapoikaystävä...

Ken on Colganin kirjoja lukenut, tietää miten tarina päättyy. Kirjalle varmasti on tulossa jatkoa, sillä kirjan sisälehdellä lukee "Skotlannin taivaan alla -sarjasta". 

Niin kuin huomaatte, laina-aika oli vain kaksi viikkoa, joten tämän kanssa piti pistää töpinäksi ja jo aloittamani kirja pistää tauolle.

Tämän kanssa aloitus oli taas vähän takkuista ja sitten taas loppu.. loppu oli jotenkin töksähtävä.
Osittain lopun arvasi jo aika ajoissa, mutta oli siinä kyllä yllätysmomenttikin.

Edelleen jatkan Jennyn kirjojen lukemista; itse asiassa yhteen sellaiseen jo törmäsinkin eli Lukemattomien lista ei sittenkään lyhentynyt  😄

Eli kaikista pienen pienistä vaaleista miinuksista suosittelen tätä ainakin teille, jotka Jenny Colganin kirjoista olette tähänkin saakka pitäneet.