Ranskalainen menestyskirjailija Antoine Laurain on minulle uusi tuttavuus. Hänen kirjansa Punaisen muistikirjan nainen on viihdyttävä tarina - jonka lopputuloksen toki arvaa jo muutaman sivun luettuaan.
Voiko sielunkumppanin löytää salapoliisityöllä?
Punaisen muistikirjan nainen, Laure, joutuu ryöstetyksi myöhään illalla kotitalonsa alaovella. Häneltä viedään koko käsilaukku avaimineen ja puhelimineen - hän ei siis voi edes soittaa ystävälleen ja työtoverilleen Williamille, jolla on vara-avain hänen kotiinsa.
Onneksi kadun toisella puolen on hotelli, jonka vastaanottovirkailija lopulta suostuu luovuttamaan huoneen Laurelle. Kadun puolelta: Laure näkee ikkunasta kotinsa ikkunassa istuvan kissansa, joka odottaa emäntäänsä kotona.
Kun huonetta ei seuraavana päivänä luovutettu sovitusti, hotellivirkailija menee huoneeseen omilla avaimillaan. Laure ei herää yrityksistä huolimatta - ja tyynyllä on verta.
Laurent, kirjakauppa Punaisen vihkon libristi, löytää aamukävelyllään lilan käsilaukun roska-astian päältä. Kävelee ensin ohi, mutta palaa takaisin ja ottaa laukun mukaansa. Hän yrittää viedä sitä poliisille, mutta poliisilaitoksella on paljon muitakin odottamassa palvelua ja hän päättää ottaa laukun mukaansa.
Sillä aikaa kun Laure makaa sairaalassa koomassa, Laurent tutkii hänen käsilaukkunsa sisältöä ja yrittää selvittää kuka nainen on.
Kuuluisan kirjailijan kirja, jossa on omistuskirjoitus - kirjailijan tapaamisesta ei ollut apua.
Pesulakuitti ja sitä vastaava merkintä kalenterissa - tyttärensä neuvosta Laurent lopulta selvittää alueen pesulat ja käy kyselemässä kalenteriin merkittyä mekkoa. Vyyhti alkaa lopulta purkautua ja ennen kuin Laurent huomaakaan, hän on Williamin pyynnöstä kissavahtina Lauren asunnossa.
Kun William palaa työmatkalta, ei Laurentista ole jälkeäkään ja kun Laure on herännyt koomasta ja pääsee sairaalasta - salapoliisityö alkaa uudelleen, nyt etsijänä on Laure, kohteena Laurent...
Viihdyttävä, mutta toisaalta ennalta arvattava tarina käänteineen.
Viimeiset 30-40 sivua olisi voinut lyhentää muutamaan sivuun, jotta tarinan olisi saanut päätökseen. Karrikoiden: ihan jokaista kadunkulmasta kääntymistä, sokeripalan kahvikuppiin tiputtamista, lusikan pyöräyttämistä, hiuskiehkuran otsalta pyyhkäisyä - joilla ei varsinaisesti ollut tarinan tai loppuratkaisun kanssa mitään tekemistä - ei olisi tarvittu, minusta ne tuntuivat siinä vaiheessa jo jopa vähän tuskastuttavilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun tulit käymään! Jätä joku merkki itsestäsi, mielellään jotain mukavaa :) En ole mikään kirja-arvostelija, kerron vain tykkäsinkö minä kirjasta vai en ja jos tunnen sinut, saatan osata sanoa, tykkäisitkö sinä :)