Maaliskuussa luetut

 Kevättä kohti luettujen kirjojen määrä per kuukausi näköjään vähenee, vaikkei maaliskuussa vielä pihahommia olekaan. 
Taisin viettää maaliskuussa paljon aikaa koneen ääressä; osan ajasta vietin ainakin miettien ja suunnitellen ja kysellen kiinnostusta ja ajatuksia Lukupiirin perustamiseksi.

Ilokseni sainkin mukaani monta lukijaa Lukupiiriin, jonka (itsekkäästi) nimesin
Pöllön Lukupiiriksi  

Tällainen lyhyt lista tuli maaliskuun kirjoista: 

Maija Kajanto: Kardemummajoulu 📚📚📚📚
Liane Moriarty: Nainen joka unohti 📚📚📚
Sisko Istanmäki: Yöntähti 📚📚½  (Lukupiirin 1. kirja) 

Aloitin kyllä Eva Franzin Anna Glad -sarjan uusimman: On lähtösi huoleton, mutta jätin sen luettavaksi Äidilleni. Palaan siihen myöhemmin. 

Sisko Istanmäki: Yöntähti

 Sisko Istanmäen Yöntähti on Pöllön Lukupiirin (itsekkäästi nimetty..) ensimmäinen kirja. 

Lainaus esittelystä kirjan takakannesta löytyy Lukupiirin omasta blogista ja minun ajatukseni ja mielipiteeni kirjasta kommenteista 

Pöllön Lukupiiri: Lukupiiri 1/2025 - Sisko Istanmäki: Yöntähti

Tähdet: ⭐⭐½
Teksti: Sisko Istanmäki
Kustantaja: Tammi, 2008
Sivuja: 205

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Käsiini osui Liane Moriartyn viitisentoista sitten kirjoittama kirja Nainen joka unohti. 

Takakannen tekstin perusteella aihe tuntui mielenkiintoiselta kaiken kaikkiaan, mutta erityisesti siitä syystä, että ajattelin pystyväni samaistumaan kirjan päähenkilöön Aliceen, joka kaatuu aerobic-treeneissä, loukkaa päänsä ja menettää muistinsa: kymmenen vuotta hänen elämästään katoaa hetkessä.

Alice on todellisuudessa 39-vuotias, mutta luulee olevansa 29-vuotias, odottavansa ensimmäistä lastaan ja remontoivansa taloa rakastuneena aviomiehensä kanssa. 

Sairaalasta päästyään hänen on opeteltava "elämänsä" uudelleen: hän on eronnut ja keskellä huoltajuuskiistaa. Eronnut? Nickistä? Kolme lasta? Hänhän odottaa Rusinaa, heidän ensimmäistä lastaan?

Kaikki ystävät ja sukulaiset ovat kyllä huolissaan Alicen voinnista ja haluavat auttaa häntä, auttaa muistamaan asioita, mutta jostain syystä puheet kiertyvät aina Ginaan - ja loppuvat siihen. Kukaan ei kerro Alicelle kuka on Gina?

Kunnes suuren Megamarenkipiirakan leipomispäivänä Alice pyörtyy ja kaikki alkaa pikkuhiljaa selvitä Alicelle

Ajattelin todella voivani samaistua Alicen elämään, onhan omasta elämästäni kadonnut muutamia vuosia kokonaan - en edes osaa määritellä aikaa tarkalleen, ehkä 3, 4 tai jopa 5 vuotta sekä osia sieltä täältä. 

En ole lukenut muita Liane Moriartyn kirjoja, mutta vaikka pokkarin kannessa on lainaus kulttuurikukoistaa.blogspot.fi -kirjablogista " Kirja, jota ei kesken voi käsistään laskea, mikä varoituksen sanana sanottakoon", niin minun täytyy sanoa, että laskin kirjan käsistäni useammankin kerran. 
Tarinasta olisi voinut jättää helposti kolmasosan pois. Alicen siskon "kirjeet", kotitehtävät terapeutilleen olisi mielestäni voinut jättää pois, sillä ne eivät liittyneet kirjan aiheeseen mitenkään. Aihetta, jota kirjeet koskivat, ei olisi tarvinnut jättää kokonaan pois, mutta kirjeet olivat turhia ja jokseenkin pitkästyttäviäkin. 

Ehkä joku uudempi Moriartyn kirja saa uuden mahdollisuuden joskus myöhemmin, kuka tietää. 

Tähdet: ⭐⭐⭐
Teksti: Liane Moriarty
Kustantaja: WSOY, 
Sivuja: 495

Maija Kajanto: Kardemummajoulu

 Maija Kajanto, viestinnän ammattilainen, joka ei osaa keittää riisipuuroa, on saanut valmiiksi Kahvila Koivu -sarjan, jonka viimeinen osa, Kardemummajoulu, on yhtä lämminhenkinen kuin sarjan muutkin osat.

Pyhävirran kylä ja sen asukkaat auttavat toisiaan aina kun apua tarvitaan, uudet asukkaat ja vieraat Hotelli Koivussa otetaan vastaan sydämellisesti. Niin myös kunnan Kahvila Koivun yläkertaan majoittavat vieraat. 

Kahvilan omistaja Krisse on asettunut Tomminsa kanssa uuteen taloonsa odottamaan joulua ja äitiysloman alkua. 
Ennen loman alku ehtii kuitenkin tapahtua monta "katastrofia", joista Krisse selviää ystävien ja kyläläisten kanssa.
Miten selvitä melkein-perutuista häistä? Kuka maksaa somevaikuttajan, muka-kirjailijan kuukauden laskun kunnalle majoittumisesta Kahvila Koivussa? 

Paras ystävä Heta näkee ympärillään vain täydellisen Pyhävirran ja kokee sen kipeästi. Krisse luottaa siihen, että Heta vielä löytää onnen - joka Pyhävirralta tai jostain muualta. 

Kuten muissakin Kahvila Koivu -sarjan kirjoissa, vauhtia ja tapahtumia riittää, kaikki osallistuvat.

Vain yhtä asiaa jäin kaipaamaan 🤷‍♀️

Hyvän mielen kirja, joka vei mukanaan Pyhävirralle, Kahvila Koivuun, Joulumarkkinoille, hääkoristeiden askasteluun.. 

Tähdet: ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Maija Kajanto
Kannen suunnittelu: Kaisu Sandberg 

Kustantaja: WSOY

Sivuja: 265

Maija Kajanto on Kahvila Koivu -sarjan lisäksi kirjoittanut Titta -trilogian, johon kuuluu

- Mittoja ja tilaustöitä
- Itsepä tilasit
- Kuin tilauksesta 

Helmikuussa luetut

 Helmikuu oli lyhyt kuukausi (kolme päivää vähemmän lukuaikaa kuin tammikuussa..)

Luettuja kirjoja on sen takia vain neljä, kun olin päättänyt viimeinkin lukea loppuun vuosi sitten aloittamani Zafónin Tuulen varjon. Paksu pokkari ja kovin pientä pränttiä. Ja tosiaan aika tarkalleen vuosi oli lukemisen aloittamisesta, kun sain sen lopulta luettua. 
Siinä välissä olin lukenut sellaiset 65 kirjaa, joten ehkä ne korvaa sen, että nyt luin vain nämä neljä?

Ja olihan siellä viime vuonna se Alastalon salissa 😂😂

Laukku-Leena oli meidän alueen kirjastoihin tilattu uutuus, jonka olin varannut ja jonka saapumista odotin kovin. Se on nyt luettu.
Seuraavaksi odotan Heikki Silvennoisen elämäkertaa, en vain ehkä ehdi sitä lukea, se on ensisijaisesti varattu Mursulle. 

Tällainen lista helmikuussa: 

Lisa Tetzner: Musta veljeskunta 1: 📚📚📚📚
Lida Tetzner: Musta veljeskunta 2: 📚📚📚📚
Carlos Ruis Zafón: Tuulen varjo: 📚📚📚📚
Päivi Ketolainen: Laukku-Leena Naiskulkurin tarina 📚📚📚½

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena Naiskulkurin tarina

Niin hullulta kuin kuulostaakin, Päivi Ketolaisen kirjoittama, Leena Kiviharjun päiväkirjamerkintöihin perustuva kirja Laukku-Leena Naiskulkurin tarina, oli kuin olisi lukenut jonkun etäisesti tutun henkilön tarinaa. 
Ja kai se niin olikin; näin Laukku-Leenan laukkuineen joitakin kertoja käydessäni Äidillä.

Kuka oli Laukku-Leena? 
Leena Kiviharju, syntynyt ja käynyt koulunsa Hyvinkäällä. Hän aloitti lakiopinnot sisarustensa tavoin Helsingissä, mutta opinnot jäivät kesken. 
Hän avioitui opiskelutoverinsa kanssa, mutta avioliitto ei kestänyt vuotta kauempaa eikä avioparilla ollut lapsia. 
Kiviharjun perheessä arvostettiin sivistystä, perheessä luettiin paljon - ja niin Leena, Laukku-Leenaksi nimetty, teki loppuun asti. 
Kirjojen lisäksi Kiviharjujen talo oli täytetty tauluilla ja vanhoilla huonekaluilla. 

Leena rakasti kissoja, käsitöitä, piirtämistä, vieraita kieliä ja matkustelua. Niin ikään kauniit vaatteet, klassinen kirjallisuus ja korkeatasoinen musiikki.

Miksi Laukku-Leena? Joku teistä on ehkä hänet tavannutkin ja tietää hänestä enemmänkin, kuin mitä kirjassa kerrotaan. Leenan ensimmäiset päiväkirjat ovat kadonneet - tai varastettu - joista ehkä olisi selvinnyt, miksi hän päätti lähteä vaeltamaan.

Joka tapauksessa hänen äitinsä kuoli 1998 ja kun sisarusten vaatimuksesta lapsuus koti myytiin, Leena pakkasi omaisuuteensa matkalaukkuihin ja kasseihin ja lähti maantielle, ehkä etsimään itselleen uutta kotia. Mummonmökkiä maaseudulta, josta hän vuosien ajan haaveili. Jossa hän voisi elää rakkaiden kissojensa kanssa. 

Lähes 20 vuoden ajan Laukku-Leena kulki kymmenien laukkujensa ja kassiensa kanssa edestakaisin eteläistä Suomea, välillä kauempana idässä, Savossa ja Keski-Suomessa. Kantaen aina pari-kolme kassia kerrallaan eteenpäin, palaten sitten hakemaan seuraavat, kassit jne. Matkanteko oli hidasta. 
Joskus joku tarjosi kyydin, joskus hän liftasi.

Hän nukkui yöt taivasalla; tähtitaivaan alla, vesisateessa, pakkasessa.. 

Luulin kirjan lukemisen olevan koskettavampi kokemus, mutta loppujen lopuksi kirjaa ja tarinaa olikin helppo lukea. 
Laukku-Leenan tarina ei ollutkaan surullinen, monin paikoin päin vastoin. 

Tarina pisti vain miettimään MIKSI. Miksi Leena teki niin kuin teki?
Miksi muut ihmiset tekivät niin kuin tekivät, monessa eri paikassa ja asiassa. 

Ja tietenkin se yksi kysymys: olisiko minun pitänyt tehdä jotain silloin kun hänet näin?

Tai olisinko voinut tehdä jotain hänen hyväkseen, jos olisin tiennyt, että hän asui naapurikunnassa, että kävimme samoissa kaupoissa? Luultavasti en.

Tähdet:   ⭐⭐⭐½
Teksti:  Päivi Ketolainen
Kannen valokuva: Pirkko Hirsikangas
Kannen suunnittelu: Helmi Ahonen
Kustantaja: Pro Bono
Sivuja: 238

Carlos Ruis Zafón: Tuulen varjo

 Melko lailla vuosi meni tämän Carlos Ruis Zafónin Tuulen varjon lukeminen;
4.2.2024-10.2.2025. Siinä välissä luin ja kuuntelin reilut 60 kymmentä muuta kirjaa, kirjasto on täynnä lukemattomia kirjoja. 

Kirjakauppias Sempere johdattaa kymmenvuotiaan poikansa Danielin erään aamuyön hämärissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, vannotettuaan ensin, että Daniel ei saa kertoa paikasta kenellekään, ei edes parhaalle ystävälleen. 

Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin koko loppuelämän. 
Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä hän löytää kirjan, kirjan jota ei pitäisi enää olla olemassakaan. Niin kaikki luulevat. Julián Caraxin Tuulen varjo, jonka luettuaan hän alkaa pakkomielteisesti etsimään kirjan kirjoittajaa.

Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä, apunaan ystävänsä - kerjäläinen johon hän tutustui sydämensä särjettyään ja jonka hän järjesti työhön isänsä kirjakauppaan - läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. 
Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänen omassa elämässään.

Se, että kirjan lukeminen kesti näin kauan, ei siis suinkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono - ehkä paikka paikoin vähän pitkäveteinen, sen myönnän.

Samaa tarinaa kerrottiin useamman henkilön näkökulmasta eikä voinut tietää mikä niistä on oikea; milloin äänessä on kirjan todellinen päähenkilö, milloin muut hänen kauttaan tarinaan kietoutuneet henkilöt. 

Kuten monet tällaiset kirjat, jotka on kirjoitettu monen eri henkilön näkökulmasta, tai toisaalta jotka poukkoilevat ajasta toiseen, minusta tämäkin kirja "pääsi kunnolla vauhtiin" vasta puolen välin jälkeen.

Ehkäpä luen kirjan kuitenkin joskus vielä uudelleen, alusta loppuun ihan yhteen menoon 😊

Carlos Ruis Zafón oli 25.9.1964 Barcelonassa syntynyt kirjailija, joka työskenteli vapaana kirjailijana ja elokuvakäsikirjoittajana Los Angelesissa vuodesta 1994 alkaen kuolemaansa 19.6.2020 saakka. Ennen kirjallista uraansa hän työskenteli useissa mainostoimistoissa.
Tuulen varjo oli hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani, sen jälkeen hän kirjoitti toisen osan Enkelipeli. 
Hän suunnitteli teossarjasta neliosaista, niin että kaikki osat johtavat kuvitteelliseen Barcelonaan. Niin sanotun Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kolmas osa Taivasten vanki ilmestyi 2011 ja neljäs osa Henkien labyrintti vuonna 2016. 

Tähdet:  ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Carlos Ruis Zafón
Suomentanut: Tarja Härkönen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 637

Lisa Tetzner: Musta veljeskunta, osa 2

 Lisa Tetznerin Musta veljeskunta, osa 2.

Milanon nuohoojamestarien apulaisiksi myydyt Sveitsiläiset pojat, jotka olivat liittyneet yhteen muiden Milanolaisten nuohoojapoikien kanssa, muodostivat yhdessä liittouman, Mustan veljeskunnan.
Elämä Milanossa ei ollut helppoa; monikaan pojista ei saanut mestarinsa kotona kunnolla ruokaa eikä kunnon leposijaa, silti työt piti hoitaa vaikka voimia ei ollut.

Kun tarinan päähenkilö Giorgio löytää Milanossa parhaan ystävänsä Alfredin, johon hän tutustui matkalla ja jonka kanssa hän pelastui pojista kauppaa tekevän Arpinaamaisen miehen, oli Giorgio hetken aikaa onnellinen: hänellä oli Alfredin lisäksi tukenaan nuohoojien perässä juoksevia ja kiusaa tekeviä poikia, Susia, vastaan Musta veljeskunta.

Kunnes Alfred sairastui, tiesi menehtyvänsä ja kertoi Giorgiolle salaisuutensa. Pyysi etsimään pienen sisarensa Biancan, kun Giorgio kevään tullen pääsisi lähtemään Milanosta takaisin kohti Ticinoa. 

Monien tapahtumien kautta Musta veljeskunta ja Sudet tekivät sovun keskenään, lupasivat auttaa toinen toisiaan tarpeen tullessa. 

Giorgion jouduttua onnettomuuteen työssään ja sen jälkeen mestarin vaimon pahoinpitelemäksi, hän päättää karata, tuli mitä tuli. 

Kolme ystävää seuranaan he lähtivät matkaan kohti Giorgiota auttanutta lääkäriä, perässään poliisit ja Arpinaamainen.

Matkalla he saivat apua ja pääsivät lopulta rajan yli - enää he ei voisi palauttaa...

Moneen kertaan silmäkulmat kostuivat - kaunis tarina ystävyydestä ja luottamuksesta ja kuitenkin samalla tarina siitä, miten pahoja ihmiset voivat olla, miten rumasti toista voikaan kohdella. 

Ticino, synnyinmaa

maa järven sinisen,

Ticino, armas maa,

maa vuorten, laaksojen

jos pohjoiseen käy tie

tai kauas etelään,

vain toivon: kerran taas

sun pääsen näkemään.

On rakkaat ainiaan

sun niittys kukkineen

ja kulta maissimaan 

ja sini rypäleen

Jos pohjoiseen käy tie...

On rakkaaat jyrkäntees

ja hohto kallios

ja järven lahti sees

ja paiste aurinkos.

Jos pohjoiseen käy tie...

Ticino,synnyinmaa,

maa onnen, surujen,

Ticino, armas maa,

sait multa sydämen

Jos pohjoiseen käy tie...

Tähdet:  ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Lisa Tetzner
Suomentanut: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: Werner Söderstöm Osakeyhtiö, v. 1956
Sivuja: 248

Lisa Tetzner: Musta veljeskunta, osa 1

Vain neljällä yksittäisellä tiedonjyväsellä löysivät "Kirjastowelhot" tämän kaksiosaisen kirjan, jota me sitten antikvariaatista löysimme. Minua kirjat ovat odottaneet puolisen vuotta, mutta nyt on ensimmäinen osa luettu:

Lisa Tetznerin Musta veljeskunta.

Kirjan sankareita ovat 1800-luvulla orjakaupan uhreiksi joutuneet nuoret sveitsiläispojat, jotka heidän perheensä myivät Milanoon nuohoojamestareille apupojiksi.
Kun kaksi orjakauppiasta ja kaksikymmentä poikaa ovat soutualuksella ylittämässä Lago Maggiorea, kirjan päähenkilö Giorgio kuulee yhden pojista laulavan hiljaa. Giorgio kysyy, mitä hän laulaa. "Kuuntele":

"Mä köyhä poikanen

käyn kauas maailmaan.

Puutteessa pyytelen:

Kai leipää annetaan?

Isältä käskyn sain

kodista lähteä.

Ryysyin kulkijain,

tie outo edessä.

Ei sanoin hellivin

haastellut äitikään.

Niin kauan valelsin,

halajan lepäämään.

Saan sijan, pienen niin

kuin kehto lapsuuden,

se uniin suloisiin

pian tuutii poikasen.

Ja peitokseni mun

te multaa heittäkää.

Sain kodin kaivatun,

voin vihdoin levähtää."

            Lisa Tetzner 

Ennen kuin he pääsevät rantaan, järvellä nousee myrsky, ja vain Giorgio ja ystävänsä Alfredo selviävät - sekä toinen miehistä, Arpinaamainen mies, jonka pojat pelastavat. Vain poikien luullaan selvinneen myrskystä. 

He jatkavat Milanoon, tiettyyn kapakkaan, jossa kapakan pitäjä myy heidät nuohoojamestareille. 
Milanossa pojat joutuvat kirjaviin ja järkyttäviin valheisiin, mutta vaarojen keskellä he liittyvät yhteen muiden samalta alueelta tulleiden poikien kanssa salaiseksi veljeskunnaksi.

Veljeskunnan piirissä vallitsee pettämätön toveruus.

...loput sitten kun olen lukenut kakkososan... 😉

Liza Tetzner oli saksalais-sveitsiläinen lastenkirjailija, 10.11.1894-2.7.1963

Valitettavasti enempää en osaa kertoa, en löytänyt suomenkielistä wikipedia -sivustoa, saksankieli ei taivu tarpeeksi, enkä tänään luottanut kääntäjäänkään. 

Kirjasta pidin, luonnollisesti aika paljon sanoja joita en ollut kuullutkaan, mutta joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä. 

Tähdet:  ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Lisa Tetzner
Suomentanut: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: Werner Söderstöm Osakeyhtiö, v. 1956
Sivuja: 207 

Tammikuussa luetut

 Tammikuu oli lukukuu, kaiken kaikkiaan ehdin lukea kahdeksan kirjaa ja kuuntelin yhden. 
Listalla kirjat ovat siinä järjestyksessä kun ne luin, mutta kärkeen menivät heittämällä kaksi:
- Cristal Snow 
- Marja Aho 

Luin kyllä loppuun asti, mutta jonkinlaisen pettymyksen koin sen sijaan näistä kahdesta:
- Matti Rönkä
- Sanna Hukkanen & Inkeri Aula

Hyvää mieltä ja iloa, enemmän tai vähemmän, kaikki kirjat toivat, ja lukeminen jatkuu, sen saatte uskoa. 
Kun itse tarkistan alla olevan listan, eniten hymyilyttää kuuntelemani klassikko, jota ehdottomasti suosittelen ("tähtien" vähyydestä huolimatta):
Juhani Aho: Rautatie

**********************

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus 📚📚📚📚📚

Marja Aho: Kuun kahdet kasvot 📚📚📚📚📚

Jenny Colgan: Joulu unelmien kartanohotellissa 📚📚📚📚📚

Keigo Higashino: Pahan asialla 📚📚📚📚

Juhani Aho: Rautatie 📚📚📚½

Liina Putkonen: Hiljaisten tarinoiden tupa 📚📚📚📚📚

Matti Rönkä: Onnen kaukoranta 📚📚📚

John Boyne: Leijuva poika 📚📚📚📚

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto 📚📚📚½

Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula: Metsänpeitto

Lastu -kirjastojen Lukudiplomin 2025. Sarjasta "Lue ja käy lähiluonnossa" valitsin Aikuisten sarjakuvakirjaosastolta Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan kirjan Metsänpeitto.

Kirja valikoitui luettavaksi pitkälti siksi, että kuulin ensimmäisen kerran Metsänpeitosta lukiessani siitä kravusta, sadan sanan tarinasta, blogista KuvaKirjeitä Karsikonperältä: KuvaKirjeitä Karsikonperältä: Metsänpeitto - kommenteissa lisää tietoa aiheessa.

Lainaus kirjasta:
"Mitä tapahtuu puille, tapahtuu ihmisille."
"Kielessä kaikuu edelleen ajatus ettemme mene metsään vain keräämään marjoja tai sieniä ravinnoksi, vaan menemme sieneen tai olemme marjassa. Riistaa tai kalaa pyydetään, vaikka pyyntöä ei enää osoiteta suoraan metsänhaltija Tapiolle tai metsän emännälle" 

Kirjaan on sarjakuvien aiheiksi valikoitunut metsänpeitto-uskomuksen lisäksi kahdeksan Suomessa kasvavaa puulajia: ikivanha haapa, karsikkomänty, pyhä pihlaja, muinainen metsälehmus, noitien leppä, suojeleva koivu, shamanistinen kuusi ja tarunhohtoinen tammi. 

Jokaisesta puusta on kerrottu kansanperinnettä, uskomuksia ja tarinoita ja jokaisesta puusta on myös piirretty lyhyt tarina sarjakuvana. 

Puista kirjoitetut tarinat, erityisesti uskomukset ja kansanperinteet olivat mielenkiintoisia ja niitä olisin lukenut enemmänkin. 

Kotipihassamme on kaksi pihlajaa, joiden uskon niin meitä, kun paikalla ennenkin asuneita, suojelevan. 

Sarjakuvat sen sijaan olivat tummasävyisiä, jotkut ehkä hiukan pelottaviakin. Ne, ja se että metsänpeitosta, siihen liittyvistä uskomuksista ja ihmisten kokemuksista olikin kirjoitettu ja kerrottu niin vähän, vaikka kirjan nimi antoi ymmärtää muuta. 

Tähdet kuitenkin siitä, että kirjassa oli mielenkiintoista tietoa puista - ei siis ihan turha lukukokemus.

Tähdet:   ⭐⭐⭐½
Teksti:  Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula
Kustantaja: Arktinen Banaani
Sivuja: 166 

John Boyne: Leijuva poika

Lastu-kirjastojen Lukudiplomi 2025. Sarjasta "Poikia" valitsin Lukudiplomin esittelytilaisuudessa esitellyn John Boynen kirjan Leijuva poika.

Tavallisempaa perhettä kuin Alistair ja Eleanor Brocketin perhe Australiassa, Sydneyn Kirribillissä ei olekaan. He ovat lakimiehiä, Alistair on työssä Harmi & Hittolaisen lakitoimistossa, jossa Eleanorkin oli ennen kuin heidän normaalit lapsensakin, Henry ja Melanie syntyivät. Heillä on myös koira, kuten kaikissa normaaleissa perheissä on. Pieni sekarotuinen Kapteeni Nemo.
He eivät koskaan tehneet mitään, mikä olisi saanut ihmiset katsomaan heidän peräänsä ja kuiskuttelemaan.

Heidän kolmannen lapsensa, Billyn, syntymä kuitenkin muutti kaiken. Billy ei ole normaali. Jo synnytys saa Eleanorin häpeämään - syntyyhän vauva keskellä yötä. Eleanor pyytää anteeksi lääkäriltä ja hoitajalta aiheuttamaansa vaivaa, tai paremminkin vauvan aiheuttamaa vaivaa. 
Kun vauva on syntynyt, sen epänormaalius huomataan: vauva ei ole lääkärin eikä hoitajan sylissä, eikä sitä ole annettu Eleanorillekaan. Hän seuraa lääkärin katsetta - ylös kattoon! Vauvahan leijuu! 

Alistair ja Eleanor häpeävät pientä poikaansa ja pitävät hänet poissa ihmisten silmistä. Kouluun hänet on kuitenkin laitettava. Siihen löydetään ratkaisu, ensin yksi ja sitten toinen - joka tuo Billylle julkisuutta, josta vanhemmat eivät pidä. Ja joka johtaa vanhempien epätoivoiseen ratkaisuun.

Eräänä päivänä Billy leijailee korkealle siniselle taivaalle, törmää kuumailmapalloon, tapaa Marjorien ja Ethelin. Siitä alkaa Billyn seikkailu.

Matka takaisin kotiin, onhan hänellä kuitenkin perhe. Mitä kaikkea Billy kokeekaan matkallaan? 

* Mikä on normaali? Kuka meistä määrittelee kuka tai mikä on normaalia? Olenko minä Riesani kanssa normaali? Vai olinko ennen sitä normaali, koska olen muuttunut? Miksi emme hyväksyisi toinen toisiamme sellaisina kuin olemme, rakastaisi läheisiämme kaikkine ominaisuuksinemme? Minä olen tällainen, ole sinä tuollainen - ollaan ystäviä ja onnellisia yhdessä. Kirjan Billy on 8-vuotias ja valmis kuuntelemaan ihmisten tarinat avoimin mielin. Niin on käynyt minullekin: lapset ovat uskaltaneet kysyä, miksi olen tehnyt noin tai niin, ja kuunnelleet kun heille on kerrottu. "Okei". Tai esittäneet lisäkysymyksiä. Aikuiset kääntävät päänsä pois 😢*

Kirja oli hauska ja viihdyttävä, nopealukuinen. Syvin olemus kirjassa oli toisaalta surullinen; olemmeko me aikuiset tosiaan tuollaisia pienten poikien ja tyttöjen silmissä. Mutta lapsetkin osaavat olla sarkastisia - huomaamattaan 😉 
Billyn ystävälliset ja hyvien tekojen kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa pistivät miettimään, miksi emme hyväksy toinen toisiamme sellaisina kuin meistä kukin on.

Oliver Jeffresin piirrokset ovat myös kuvaavia ja hauskoja. 

Suosittelen 😄

Tähdet:  ⭐⭐⭐⭐

Teksti:  John Boyne
Kuvittanut: Oliver Jeffers
Suomentanut: Laura Beck
Kustantaja: Bazar 
Sivuja: 269 

John Boyne on syntynyt Irlannissa 1971 ja hänen tunnetuin teoksensa on "Poika raidallisessa pyjamassa", josta on tehty myös elokuva. (Elokuva on katsottavissa ainakin Netflixissä ja on omassa profiilissani jonossa odottamassa katsomista).

Boynen seitsemästä aikuisten romaanista on suomennettu kolme. 

Matti Rönkä: Onnen kaukoranta

Matti Rönkä ja Onnen kaukoranta. Rami Sarri ja Salamat. Raimo Rissanen Pohjois-Savon Haapakoskelta. 

Pienenä poikana rakenteli legopalikoilla ja kuunnellen äidin soittoa, olihan äiti kanttori. Vaikkei virassa ollutkaan. 

Sittemmin tuli Posti-Tuomi Warrellaan, Tarvaisen Tuomo, kysymään solistiksi orkesteriin. Josko tanssiorkesteria pystyyn pistettäisiin. Kun Ramilla on niin hyvä ääni. 
Kesä tuli, tuli Riittakin. Tuli keikkoja lähilavoille ja kauemmas.

Ja ennen pitkää sitten Helsinkiin Salosen Jaakon levytysstudio Siriukseen ja siitä alkoi Rami Sarrin ura. 

Takakannesta:

"Kesä Savossa. Heinä tuoksuu ja tango soi. 
Tarvaisen Tuomi pyytää Rissasen Ramia yhtyeen kitaristiksi ja laulajaksi. Rami huhkii kesärenkinä enonsa maatilall, tuorerehua pitäisi tehdä, eikä soitella yömyöhään.
Tanssiorkesteri Salamat aloittaa kuitenkin treenaamisen ja päästessään lavalle Rami innostuu musiikkihommista tosissaan. Hänen komea lauluäänensä ja karismansa pannaan heti merkille ja keikan jälkeen tanssitettavia riittää."

Nostalginen, joskin alkuun minun mielestäni hyvinkin hidastempoinen, romaani tempaisee savolaispojan heinäpellolta tanssilavojen tähdeksi ja vie lukijansa iskelmä-Suomen kultaisiin vuosiin 1970-80 luvuille - ja lopulta ihan koronavuosiin asti. 

Niin heinäpellot kuin tanssilavatkin ovat itselle tuttuja ja niiltä osin kirja vei "muistojen bulevardille". 

Odotukset kerran tapaamani kirjailijan, entisen uutistoimittajan, kirjalle olivat korkeat, mutta harmi kyllä, kirja kuuluu niiden joukkoon, joiden äärestä oli helppo lähteä vaihtamaan vessan pyyhkeet, järjestämään lankakaappi, etsimään oikean värisiä kirjekuoria. Kirja oli siis helppo laskea käsistään ilman, että sanoi "odota mä luen tän kohdan loppuun" 

Hauska sattuma kyllä sinänsä oli, että tätä lukiessa tuli tv:stä Matti Röngän kirjoittamaan Viktor Kärppä -sarjaan perustuva elokuva Tappajan näköinen mies. 

 Vähän petyin, mutta annan Matti Röngälle vielä toisen mahdollisuuden - onhan se sentään "saman kylän poikia Mursun kanssa" 😉

Tähdet: ⭐⭐⭐
Teksti: Matti Rönkä
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 235

Liina Putkonen: Hiljaisten tarinoiden tupa

 Liina Putkonen vie meidät jälleen Kielokoskelle kirjassa Hiljaisten tarinoiden tupa. 

Kirja olisi oikeastaan sopinut luettavaksi ennen joulua; Aina Varjorannan, kirjastotonttujen, Täti Tänttärällän ja ystävien kanssa joulun odottaminen olisi ollut milloin vauhdikasta, milloin rauhallista ja tuttuun tapaan salaisuuksien selvittämistä. 

Ainan paras ystävä Katja on onnellisesti raskaana ja lähdössä muutamaksi viikoksi ulkomaille. Raskaana on myös Aina, mutta vain Amalia, Ainan edesmenneen äidin juristi tietää siitä. Isäehdokkaita on kaksi: kiltti ja lempeä Mauno, jonka Paavo-pojasta vauva saisi isoveljen. 
Tai Carlo, joka pääsyä leikkaukseen Sveitsiin eikä halua puhuakaan Ainan kanssa. Carlon kohdalla kyse on sananmukaisesti elämästä tai kuolemasta, kaikki on yhden kortin varassa. 

Kielokoskella on joulun alla monen laisia tapahtumia: harjoitellaan Saiturin joulu -näytelmää, rakennetaan joulutelttaa.. Valmistaudutaan yllätyshäihinkin.
Kesken kaiken kylään ilmestyy Edvin Liljefors - kuin itse ilmetty Scrooge, näytelmän päähenkilö...
Myyjäisissä Ainalle lopulta aukeaa ovi Syrjälän tilalle ja moni solmu lähtee aukeamaan - vielä paremmin selviää pienen Emilien kohtalo, kun Syrjälän asukkaat lähtevät Ainan kanssa käymään Italiassa. (Emiliestä kerrotaan enemmän edellisessä osassa Varastettujen hetkien puutarha).

Hiljaisista tarinoista ainakin osa kerrotaan ääneen, niin Aina kuin Syrjälän Lilillekin. Joitakin asioita on vaikea aluksi ymmärtää ja hyväksyä, mutta kun asiat on puhuttu, on niiden kanssa helpompi elää. 

Myös Syrjälän naapuriin Tyhjälään Aina saa yhteyden, kun perheen vanhimman pojan Miron johdolla lapset saapuvat lukukerhoon ja Ainalla on Mirolle pieniä tehtäviä. 
Miro saa jopa Edvin Liljeforsin kovan sydämen pehmenemään, onhan hän Edvinin parhaan ystävän Aapelin - nyt jo edesmenneen - poika. Aapeli ja Eepeli. 

Sattumia ja tapahtumia riittää ja kun vielä kartanon portailta, Edvinin oven takaa löytyy viikko-pari ennen joulua kantokoppa ja siinä vauva tuntuu kaikki olevan mullin mallin. Täti Tänttärella, siis Peppilotta, ottaa pienen pojan hoiviinsa kunnes asiat saadaan mallilleen - selvitettävää riittää.

Loput jätän teidän itsenne luettavaksi.

Liina Putkosen Kielokoski -sarja on mukavan leppoisaa luettavaa, välillä nauruhermoon osuvaa, välillä taas silmäkulmat kostuttavaa. 

Yhteisö jossa apua on aina saatavilla, kuin sormia napsauttamalla vaikuttaa ehkä vähän kauniilta unelta, mutta sellaisiakin pitää olla - ja sellaisen yhteisön/ystäväpiirin ympärilleen rakentaminen on jokaisesta itsestään kiinni. 

Tämänkin kirjan olisi saanut kirjoitettua ehkä vähän lyhyemmäksi, ihan kaikkia pieniä yksityiskohtia ei välttämättä tarvita - ihan vain sivumäärän lisäämiseksi.

Tähdet: ⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Liina Putkonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 375  

Juhani Aho: Rautatie

 Tämän vuoden klassikoksi valikoitui näin alkuvuodesta kuunneltavaksi Juhani Ahon Rautatie.

Miten onkaan ihminen, joka itseään kaikkiruokaiseksi lukijaksi aina kehunut ja sellaiseksi nimennyt, kuvitellut että tämäkin kirja oli tylsä - vanha kun on, siis lukijaansa reilusti vanhempi. 

Rautatie on Juhani Ahon esikoisromaani, joka ilmestyi 1884. 
Wikipediassa kirjasta kerrotaan, että sen tyylilajia on nimitetty kansalliseksi pienoisrealismiksi. 

Kirja kertoo Matista ja Liisasta, jotka kumpikin vuorollaan pappilassa käydessään saavat kuulla rautatiestä, joka kulkee ihan Lapinlahden kirkon vierestä - ja jolla pääsee ihan Helsinkiin saakka. Tai vaikka viidessä päivässä Ranskaan saakka.
Rovasti siitä Matille kertoi ja Matti empimisen jälkeen Liisalle. Eikä Liisa Mattia oikein uskonut, mutta kun itse kävi pappilassa ja ruustinna ja rovasti siitä hänelle kertoivat, niin jo vain uskoi. 
Riita asiasta kuitenkin syntyi ja lopputalveksi asiasta vaiettiin.

Kevään ajan oli kumpikin asiaa mielessään pyöritellyt ja kesän kynnyksellä asia otettiin jälleen esiin - ja juhannuslauvantaina päätettiin lähteä Lapinlahdelle pappia kuulemaan ja samalla rautatietä katsomaan, kun kerran sinne mentiin. 
Perille päästyään he tapaavat kirkonkylän miehiä ja ihastelevat komeaa asemarakennusta, mutta suurin ihmetys on itse rautatie! "Kaksi kapeaa rautakaistaletta..ja pölkkyjä poikkitelaisin..vieri-vieressään...silmänkantamattomiin.." 

Päättävät Matti ja Liisa kokeilla matkustamistakin, kun ei se markkaa enempää maksa matka seuraavalle asemalle. Kovasti jännittää, mutta kun alkumatkan jännitys helpottaa niin uskaltaa ikkunasta uloskin katsoa. 
Samassa vaunussa kanssamatkustaja tarjoaa Matille viinaa eikä Liisa saa häntä ulos junasta oikealla asemalla - joutuvat maksamaan lisää ja matkustamaan vielä seuraavalle asemalle. 

Sitten onkin lähdettävä rataa vartta kävelemään kotia kohti. Harakka heille räkättää sateen pieksämän tien varressa ja Matti ja Liisa tuumaavat kotiin päästyään, että "Ei ne meitä varten ole semmoiset.. ei sekään rautatie" 

    
Tähdet: ⭐⭐⭐½

Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta,
jotka eivät olleet sitä ennen nähneet.

Teksti: Juhani Aho
Kustantaja: Werner Söderström, 1884

Saavutettavuuspalvelu Celia
Julkistettu 1969
Lukija: Pia Hell

Keigo Higashino: Pahan asialla

 Keigo Higashinon Pahan asialla on kirjailijan kolmas suomennettu dekkari, joka ei ole aikaisemmin suomennettua Galileo -sarjaa (Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto).

Odotukset pohjautuivat liikaa aiemmin luettujen Galileo-sarjan kirjoihin, enkä oikein tahtonut saada otetta tarinasta. Luin 2-4 sivua ja keksin jotain muuta tekemistä, katsoin tv:tä, otin torkut - ja jatkoin lukemista. 

Entiset koulutoverit, Nonoguchi ja Hidaka, molemmat kirjailijoita, tapaavat vielä ennen kuin Hidaka vaimoineen muuttaa Kanadaan. Hyvän matkan toivotukset ja muut tavanomaisuudet, Nonoguchi lähtee kotiinsa, jossa hän tapaa oman kustannustoimittajansa kirjoittamansa lastenkirjan tiimoilta. 
Vierailun aikana Hidaka soittaa Nonoguchille ja pyytää käymään. Vai..?
Nonoguchin saavuttua illalla sovittuun aikaan Hidakojen talojen, se on pimeänä, ovet lukossa eikä kukaan tule avaamaan ovea. Nonoguchi soittaa vaimo Rielle, jonka tietää olevan jo hotellissa ja yhdessä he menevät asuntoon ja löytävät Hidakan kuolleena.

Rikosta alkaa selvittämään Nonoguchin entinen kollega opettaja ajoilta, etsivä Kaga.

Kirjassa on 9 lukua: Osamu Nonoguchin muistiinpanoja ja Etsivä Kagan mietteitä. Loppupuolella Entisten koulukavereiden haastatteluita, Etsivä Kagan muisteluita ja Etsivä Kagan ratkaisu. 

Onko kirjan alussa esiintyvällä kissaansa etsivällä naisella mitään osaa tai tekemistä tapahtumissa? 

Kuten kerroin, kirjan lukeminen oli vähän töksähtelevää ja johtui pitkältikin siitä, että samoja asioita toisteltiin moneen kertaan. Ei vain kahta kertaa, vaan kolmeen tai neljään kertaan - oikeastaan samat asiat käytiin läpi joka luvussa ja syyllinen selvisi aika pian. Samoin motiivi, jota etsivä Kaga syylliseltä tiukkasi - hän kun ei sitä suostunut sanomaan.

Loppua kohti kirja kuitenkin muuttui, hmm, "luettavammaksi", tarkoitan sitä, että maltoin lukea kirjaa pidempään yhteen menoon eikä samassa huoneessa ollut televisio enää häirinnyt lukemista (Viiden uutiset tms. eivät olleet mielenkiintoisempia..)

Higashinolta on aiemmin suomennettu myös ns. palapeliromaani Namiyan puodin ihmeet, joka ei ole varsinainen dekkari lainkaan, vaikka rosvoja ja poliiseja siinäkin on. (Kirjan lukeminen jäi kesken, joten on otettava uudelleen käsittelyyn).

Tähdet ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Keigo Higashino
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Punainen Silakka 2024
Sivuja: 236 s.

Jenny Colgan: Joulu unelmien kartanohotellissa

 Joidenkin joulu loppuu loppiaiseen ja minä ehdin juuri ja juuri lukea viimeisen jouluromaanin loppiaisena; Jenny Colganin Koti pikkusaarella -sarjan neljännen romaanin Joulu unelmien kartanohotellissa.

Colton Rogersin Muren saarelle rakennuttama hotelli Murikka pitäisi saada avattua, mutta leskeksi jäänyt Fintan ei pysty, eikä halua tehdä asialle mitään. 
Hänen sisarensa Flora yrittää auttaa parhaansa mukaan, samalla kun tuntee olevansa huono äiti pienelle Douglasille. Lapsena sijaiskodista toiseen heitelty Joel huolehtii pojastaan mielellään eikä syyllistä Floraa valtavasta työmäärästä. 

Murikan keittiöön on saatava henkilökuntaa. Kesäkeittiön tytöistä Isla siirtyy Murikkaan, Fintan käy mantereella työnvälityksessä ja sieltä keittiömestariksi värvätään Gaspard.
Joel puolestaan auttaa norjalaista ystäväänsä ja niin keittiöön saadaan apulaiseksi Konstantin - nuori mies, joka ei ole elämänsä päivänä tehnyt töitä. 

Keittö on kaaoksessa, ainoa joka mitään osaa tehdä on Gaspard - ja Isla tietenkin leipoa, mutta kelpaako se Gaspardille? 
Kesäkeittiöön jääneellä Ionalla on paljon ideoita, joista yksi on tietenkin sosiaalinen media, jossa Kesäkeittiön lisäksi myös hotellin tulisi näkyä. Koska hotellissa kaikki on valmiina, voidaan tarjota aterioita, ennen varsinaisia avajaisia. 

Kaikki ei aina suju ihan suunnitellusti: juuri kun ruokia tuodaan saliin, Konstantinin koira juoksee henkilökunnan jalkoihin kaataen heidät ja kuin dominoefektinä kaatuu pöytä.. Ja kuinka sattuukaan, Iona kuvaa kaiken videolle ja jakaa videon illalla sosiaalisessa mediassa.
Seuraavana päivänä Murikka on ensin Britannian huonoin hotelli ja pian Maailman huonoin hotelli..

Colton on testamentissaan jättänyt rahaa jouluvaloihin Muren saarelle ja tehtävän Joelin hoidettavaksi, mutta joulu on jo ihan nurkan takana eikä valoja ole vieläkään. Eikä niitä saa enää mistään. Ei mistään. 
Ellei sitten.. Konstantin tarjoaa apuaan ja Murelle saadaan jotain sellaista, mitä ei varmasti ole muualla.  
Siitäkin saadaan vielä riitaa aikaiseksi, mutta Muren asukkaat asettuvat yhteen rintamaan omansa puolesta.

Saaren pidetty lääkäri Saif saa jälleen kerran kutsun sisäasiainministeriöön. Joko hänen vaimonsa nyt on löydetty?    

Pidän Jenny Colganin tavasta kuvata tarinoiden henkilöitä, maailmaa jossa he elävät, asuvat ja työskentelevät. Rakastavat ja riitelevät ja sopivat. Elävät arkea. 

Tässä Koti pikkusaarella -sarjassa jäin kirjan loputtua vielä hetkeksi Muren saarelle. 

Tähdet:

⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Jenny Colgan
Suomentanut: Paula Takio
Kustantaja: Gummerus 2024
370 s.

Marja Aho: Kuun kahdet kasvot

 Marjan Ahon rikosromaani Kuun kahdet kasvot sijoittuu tuttuihin maisemiin, niin nykyisiin kuin entisiin kotikulmiin. 

Asikkalan Pulkkilanharjulla olevalta antiikkikauppiaan huvilalta löytyy vuosia sitten kuolleeksi julistetun miehen ruumis. 
Kukaan ei tunnista miestä eikä hänen henkilöllisyydestään kerro mikään muu kuin sahraminkeltainen munkinkaapu ja Buddhan kuvalla varustettu riipus. 

Lahtelaiskomisario Simo Sund tiiminsä kanssa ryhtyy selvittämään rikosta, joka johtaa heidät taideväärennösten vaietun maailman lisäksi tutustumaan päällisin puolin eläinten täyttämistä. Tiimin apuna toimii Sundin yllättävä apulainen joka jättää Sundille pienen, karvaisen ja räksyttävän assistentin Carlosin, sekä poliisintyöstä kiinnostuneen nuori nainen, joka Laihiksen, poikamies Laihon, näkemään itsensä toisin kuin ennen. 

Selvityksen edetessä syyllinen tuntuu vaihtuvan lähes joka toisessa luvussa - juuri kun lukijana luulet keksineesi syyllisen, juonessa tapahtuu käänne, joka antaa vinkin uudesta syyllisestä. Jos sittenkin. Jos kuitenkin.

Kunnes uhrin lähipiiri murtuu pikkuhiljaa, yksi toisensa jälkeen. Ehkä Kuun kasvojen pimeäkin puoli vielä paljastuu - vai paljastuuko? 

Marja Aho on Vääksyssä asuva kirjailija ja kuvittaja, jolta on aiemmin ilmestynyt dekkarit Neidonkorento (2021) sekä Kirkonrotta (2023). 
Hänen tuotantoonsa kuuluu myös useita lasten- ja nuortenkirjoja.

Minulle Kuun kahdet kasvot on Marja Ahon ensimmäinen teos ja juurikin sen vuoksi, että tapahtumat sijoittuu maisemiin, jotka ovat tuttuja. Samaa kaunista harjutietä ajamme viikottain.

Tähdet:
⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Marja Aho
Kustannus: Myllylahti Oy, 2024
298 s.

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus

 Vuoden kirjasadon aloitti Cristal Snown Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus.

Penni Meirami Pähkinäsydän on pieni keiju, joka asuu Tuulenpesän metsässä ja joutuu usein seikkailuihin ystäviensä Lianan, Hildan ja Viliinan kanssa. 
Niin tälläkin kertaa, kun Pennille selviää miksi Annelie, Pennin äiti on talven aikana ollut niin usein poissa kotoa, matkoilla..
Eräänä aamuna Pennin lähdettyä kouluun, Annelie palaa sänkyyn Isä Pähkinäsydämen viereen, nukahtaa, eikä koskaan enää herää. 

Pennistä tuntuu, että kelvi - viides vuodenaika joka on talven ja kevään välissä - ei lopu koskaan, eikä kevättä tule. Eikä hän saa uusia siipiä. Vanhat perintösiivet ei enää oikein toimi, ovathan ne jo niin vanhat.

Isoäiti Henrietta ottaa Pennin luokseen Pitsikartanoon asumaan. Kaikki ikkunat ja peilit on peitetty, eikä verhoja saa avata eikä lakanoita poistaa peilien päältä. Miksi? 
Mitä isoäiti piilottelee kartanossaan? Miksi ulkona liikkuu noitia? 

Kun Pennin ystävät viimein saavat tulla vieraiksi Pitsikartanoon, alkaa tapahtumaan ja isoäiti Henrietta salaisuudet paljastuvat..
Ja Pennikin saa uudet siivet ja hän saa lopulta tietää, mikä hänestä tulee "isona" (Penni ei kyllä taida kovin isoksi kasvaa..)

Ja kun Penni Annelien hautajaisten jälkeen pohtii mistä toivo löytyy - se löytyy monestakin asiasta, mutta ennen kaikkea: toivo löytyy meistä jokaisesta itsestämme!

Penni Meirami Pähkinäsydän on vienyt minun lapsellisen sydämeni kokonaan, olen ihastunut Cristal Snown tapaan kirjoittaa ja ennen kaikkea hänen mielikuvitukseensa. 
Miltä kuulostaa tohtori Muljakko? Tai siipihoitaja Ilsu Ruikku? 
Onko astiakaapissasi napaposliinista tehtyä sokerikulhoa tai hopeista näkkelinnapsauttajaa? 

Tähdet:
⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Cristal Snow
Kuvittanut: Kati Vuorento
Kustannus: Tammi, 2024
242 s.

EDIT: Tämä on Penni Pähkinäsydän -sarjan viides kirja, sarjassa on aiemmin ilmestyneet:

- Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
- Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
- Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus
- Penni Pähkinäsydän Tarinoita Tuulenpesän metsästä