Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian viimeinen osa Sitten menin kotiin.
Kipon tila Smalångerissa on tyhjä; Broriakaan ei enää ole.
Pastorisilas vaatii Brorin tuhkauurnan hautaamista Kukkojärvelle - hän voi vihkiä Brorin postuumisti raskaana olevan morsiamen kanssa; uskonyhteisöhän ei hyväksy aviottomia lapsia eikä vihkimättömiä naisia.
Jana antaa periksi - vai antaako sittenkään? Onko syntymätön lapsi sittenkään Brorin?
Osa Kukkojärvenkin salaisuuksista selviää.
Saviukko -näyttelyssä Jana tapaa nuoren naisen, joka näyttää isänsä taideteoksen. Kivenveistäjä. Jana haluaa nähdä sen. Saa osoitteen ja lähtee etsimään miestä.
Jotta kipua ja tuskaa, väkivaltaa ja pahaa ei trilogiassa olisi tarpeeksi, palataan aikaan kun Jana oli nuori opiskelija ja seurusteli stevekingin kanssa. Väkivaltaa pahoinpitelyä hyväksikäyttöä.
Anteeksiantoa? Ehkä. Paha saa (kai) palkkansa.
Jana löytää lopulta kivenveistäjän. Jos luulin, että jokin asia tai jotkut ihmiset kirjassa olisivat "normaaleja" (mikä on normaali?), luulin väärin. Myös kivenveistäjällä on salaisuutensa, miksi hänen tyttärensä ei halua tavata isäänsä, miksi isä on ynseä häntä hoitavalle pojalle (työkseen), miksi sisarukset eivät pidä yhteyttä.
Jana oppii kivenveiston, löytää kuvassa olleen taideteoksen, selvittää sen tarinan - ja ennen kuin isä ja tytär ehtivät tehdä kunnolla sovinnon, isä kuolee.
Kaikki Janan ympärillä tuntuvat kuolevan tai lähtevän pois. Missä on vika? Janassa? Vai elämässä yleensä?
Kaikesta julmuudesta, pahuudesta huolimatta trilogiassa on mielestäni kuitenkin myös rakkautta - se vain pitää löytää.
Vaikea kirjoittaa kirjasta paljastamatta siitä liikaa 😉
Ei sellaista kevyttä "aivot narikkaan" -luettavaa, jota kesällä suosin, mutta ehkä luen tämän trilogian joskus uudelleen - niin kuin mielenkiintoiset ja hyvät kirjat tapanani on.
Olen lukenut kaikki Smirnoffin kirjat ja tykännyt. Pitihän siinä ensin totutella hänen tyyliinsä. Vaikka kirjojen elämässä on pääasiassa ankeaa, silti niissä on jotain, mikä kiehtoo. Yleensä ei surkeuden lukeminen ole mun juttu.
VastaaPoistaPiti ihan tarkistaa, että onko Smirnoff kirjoittanut muuta kuin tämän janakippo -trilogian ja löytyihän niitä wikipedian mukaan ainakin kaksi muuta. Täytyy hakea kirjastosta joskus.
PoistaSmirnoffin tyyli on erikoinen ja ensimmäistä osaa lukiessa tuntui, että äidinkielen opettajan opit ovat sittenkin iskostuneet päähän - vaikkei hän sitä ehkä uskonutkaan 😄
Mutta tyyliin tottui ja kuten sanoit, jokin kirjoissa kiehtoi, vaikka elämä kirjoissa oli melkoisen ankeaa.