Anu Joenpolvi: Helleöitä ja entisiä heiloja

 Anu Joenpolven Rantakylä -sarjan neljäs osa Helleöitä ja entisiä heiloja tuo Rantakylään tällä kertaa Nellin.

Nellin eno Pauli on joutunut sairaalaan tutkimuksiin ja jonkun täytyy huolehtia niin Tiaisen munista kuin kanoistakin, Jeremias-kukosta ja Virkku-hevosesta. 
Nellillä on sopivasti kesäloma ja hän lupautuu viettämään sen, tai ainakin osan siitä, Rantakylässä, ei kai eno kauaa sairaalassa viivy.

Joenpolvimaiseen tapaan kommellukset alkavat jo heti ensimmäisiltä sivuilta, kun ei Nelli tahdo löytää enon taloa, nykyajan tekniikasta, puhelimen karttapalvelusta ei ole apua - sen sijaan enon naapurista Mairesta, jonne Nelli menee apua kysymään, kyllä on. Kesän mittaan monessakin asiassa, Nellin mielestä välillä voisi auttaa vähän vähemmänkin.

Pauli-enon maatila löytyy ja enon kirjoittamien ohjeiden mukaan eläinten hoito lähtee sujumaan hyvin - munien itsepalvelumyynti sujuu hienosti ja muutamien asiakkaiden kohdalla kotiinkuljetus auttaa tutustumaan kyläläisiin. Ja lopulta saamaan osa-aikatyönkin, kun selviää, että eno joutuu olemaan sairaalassa pidempään kuin oli olettanut. 

Kesäinen Rantakylä on sattumia ja tapahtumia täynnä; on vilkkusilmäinen hevostallin omistaja, Kahvila Äkkipyssäyksen Valma ja kahvilan yhteydessä toimivan korjaamon Mörökölli-Terho, karaokemestari Leevi. 
Kuka jätti juhannusruusun tallin oveen ja kuka kömpi helleyönä Nellin seuraksi telttaan?

Mihin Pauli-eno oli mennyt, kun soitti päässeensä sairaalasta, mutta ettei Nellin tarvitse hakea häntä, kun tuota hän on jo... Missä?

Kuten Riippumaton selailija totesi; kirjailija itse maalla asuvana tietää millaista maalla eläminen on: kaikki tietää kaikkien asiat ja uudelle tulijalle kyllä kerrotaan kaikki tärkeät tiedot. Apua löytyy ja annetaan aina, tai ainakin aina joku tietää jonkun joka tietää jonkun joka osaa tai tekee tai tietää jonkun. 

Ja meidän kylällä on yksi asia joka pitää muistaa: jos haluat asian hoidettavan tiettynä aikana, vaikkapa tällä viikolla, se on sanottava. Jos sanot epämääräisen ajan "tulet sitten kun ehdit" - se voi olla vaikka ensi kesänä 😄😄 Mutta oma syy, mitäs annoit niin epämääräisen aikataulun...

Leppoisaa hyvän mielen kesäluettavaa (kuunneltavaa), joka tuo kesän takaisin viileillä sadekeleillä. Seuraava osaa odotellen

Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

 Anu Joenpolven Rantakylä -sarjan kolmas osa Tunteita ja tuulenpuuskia tutustuttaa lukijan taas uuteen joukkoon uusia Rantakyläläisiä; osa paluumuuttajia, osa entisiä kesänviettäjiä ja osa jo ennestään tuttuja.

Riitta-Liisa on pakannut tavaransa ja muuttanut Rantakylään tätinsä Tuunin luokse - mitenpä muuten kuin nuoren tummasilmäisen miehen perässä. 
Ystävän häissä hän oli tavannut tuon ruskeasilmäisen Joelin ja saanut ystävältä tietää mistä Joelin löytää - ja miten se sattuikaan, että täti asuu samalla paikkakunnalla ja sieltä löytyi Riitta-Liisalle töitäkin paikkakunnan juhlapalvelusta.

Mutta ruskeat silmät vilkkuvat sinne ja tänne, lapsuuskesien paras ystävä Essikin tuntuu kylmäkiskoiselta vanhaa ystävää kohtaan, kun sattuu rautakauppaan juuri sillä hetkellä, kun Riitta-Liisa on ostamassa uusia kiuaskiviä Tuuni-tädin kiukaaseen ja kysäisee neuvoa paikalle sattuneelta Joelilta. 

Talven liukkaiden tullen pe(i)liin ilmestyy Atte, joka tuntuu olevan sen jälkeen joka paikassa - ainakin pelastavana ritarina aina, kun Riitta-Liisa on pulassa - ja kuinkas sitten kävikään. Rimpuilusta huolimatta talvi ja kesäkin menee eipäs juupas -meiningillä.
Mutta Tuuni-tädin poikaystävä Oiva, ITE-taiteilija naapurista on sittenkin oikeassa 😉

Tiesitkö muuten mitä on tikkerperi? Vanha rakas ystäväni Noita Nokinenähän sanoo usein "Voi tikkerperi!" Minä luulin, että se on vain semmoinen.. lasten kirosana. Eipä olekaan, nyt tiedän mikä on tikkerperi: se on karviainen! 

(Oiva teki tikkerperi -viiniä - omasta mielestään oikein hyvää, mutta naisväki oli vähän eri mieltä...)

Mukavaa kuunneltavaa "puikkojen rasvauksen" ohessa; syksyn tullessa on taas koitettava saada sukka-/lapaspuikot kulkemaan ja siihen äänikirjat ovat kelpo apu. 
Maaseudulle sijoittuvat leppoisat kirjat ovat hyvää ajanvietettä. 

Kari Hotakainen: Helmi

Kari Hotakaisen Helmi on tuttua Hotakaista. Kuivakkaa (minun mielestäni) huumoria, sarkasmia, pohdiskelua, empatiaa.

Tonin ja Miran sieniretki muuttaa koko heidän elämänsä, kun he suppilovahveroiden sijaan löytävät metsästä iäkkään naisen, joka ei aluksi muista edes omaa nimeään, saati sitä missä hän asuu tai onko hänellä omaisia tai ystäviä. 

Toni ja Mira vievät hänet kotiinsa tarkoituksenaan soittaa hätäkeskukseen, mutta nainen saa heidät ylipuhuttua, että he soittavat sinne vasta seuraavana päivänä. 

Tästä alkoi vauhdikas matka - matka joka sai minut miettimään onko minun elämäni tulevaisuudessa samanlaista kuin Helmin elämä? Onko minulla ketään, joka huolehtii minusta kun muisti ei enää toimi; onko ystävää joka pitää huolta ja käy päivittäin katsomassa? 
Onko sillä mitään merkitystä mitä olen itse elämälläni tehnyt?

Helmin elämä oli nuorena vauhdikasta - ja hän pitää huolen siitä, että elämä on vauhdikasta edelleenkin.
Naapurin Ailin kanssa juodaan kahveja ja syödään dallaspullia, aina on hyvä syy kahvitella. 

Ennen pitkää kaikkien asianosaisten elämä on muuttunut täysin - Toni ja Mira ovat vaihtaneet työtä; Miralla hoidettavat lapset ovat vaihtuneet hoidettaviksi vanhuksiksi, yhdessä Tonin kanssa he huolehtivat niin Helmistä kuin Ailista ja Ailin puolisosta Oskarista. 

Koukuttava kirja, pidän Hotakaisen sarkastisesta huumorista ja tavasta kirjoittaa, pohtia asioita kirjoittaessaan. 

Suosittelen ehdottomasti. 

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Aikuisten on joskus hyvä lukea lastenkirjoja ja sen kautta palata lapsuuteen. Ja kukapa mukaan meidät veisi takaisin lapsuuteen kuin Astrid Lindgren. 
Kukapa ei muistaisi Peppi Pitkätossua, Vaahteramäen Eemeliä, Katto-Kassista, Ronja Ryövärintytärtä, Marikkia ja Melukylän lapsia. 
Yhden hänen hienoimmista kirjoistaan luin vasta, kun sain sen ystävältäni 50-vuotislahjaksi: Mio, poikani Mio.  

Tällä kertaa otin kirjastosta Lindgrenin kirjoittaman ja Hans Arnoldin kuvittaman ohuen kuvakirjan Kultasiskoni.

Miksikö juuri tuon kirjan? En ollut tuosta lyhyestä sadusta kuullutkaan, ennen kuin luin Liina Putkosen kirjan Varastettujen hetkien puutarha (siitä päivitys jonkin aikaa sitten 😊). Putkosen kirjassa tämä Kultasiskoni -kirja mainittiin ja kirjan tarinaakin löyhästi sivuttiin, nyt sen huomaan kun olen satukirjan lukenut. 

Liisa kertoo, että hänellä on kaksoissisko, josta kukaan ei tiedä. Ei edes äiti, sillä sisko juoksi heti synnyttyään ulos ja kauas puutarhaan, ruusupensaan alle. Kukaan muu kuin Liisa ei tiennyt hänestä. Siskon nimi on Ylva-Lii - ei siis mikään Kati tai Jaana tai muu tavallinen. Kaunis Ylva-Lii. 
Ylva-Li asui Kultaisessa salissa, jonne pääsi ruusupensaan, Salikonin, alla olevasta aukosta. Salikon on Ylva-Liin ja Liisa omaa kieltä, jota kukaan muu ei ymmärtänyt - eikä Ylva-Lii sanonut Liisaa koskaan Liisaksi, vaan Kultasiskokseen. 

Satu on lyhyt, Liisa ja Ylva-Lii ehtivät kuitenkin kokea seikkailun pitkän päivän aikana. Ennen kuin Liisa lähti kotiin, Ylva-Lii kertoi hänelle, että kun Salikonin ruusut kuihtuvat, Ylva-Lii on kuollut. Kyyneleet valuen Liisa ratsasti takaisin Kultaiseen saliin ja palasi kotiin...

Satu on iloinen ja kaunis, sen loppu on yhtä aikaa surullinen ja onnellinen. 

Muistakaa poiketa kirjastossa myös lasten- ja nuortenosastolla; muistutelkaa mieliinne niitä kirjoja joita luitte, kun olitte oppineet lukemaan, kun tuntui, että taivas putoaa niskaan, kun se koulun ihanin poika/tyttö oli katsonut teitä ruokalan jonossa, kun kokeesta oli tullut kymppi. 

Lukemisiin!

Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja

Anu Joenpolvi on kirjailija, joka Kariston mukaan asuu maalla keskellä metsää kissan kanssa. Hän harrastaa elämäkertoja, sienestystä ja valkosipulin kasvatusta.

Minun käsiini hänen tuotannostaan on osunut Rantakylä -sarja, joka sitä leppoisaa, kaikella rakkaudella "aivot narikkaan" -lukemista/kuunneltavaa. Sarjaan kuuluu neljä osaa, joista ensimmäisen, Poutaa ja perunankukkia, olen lukenut joskus aikaisemmin ja nyt loppukesästä sormia neulekuntoon verrytellessä kuuntelin Celiasta toisen osan, Rakkautta ja raekuuroja.

Marleena on saapunut Rantakylään oikeastaan hetken mielijohteesta; entiselle avomiehelle hän oli liian tavallinen ja kuin lahjana Rantakylästä löytyi Haapasen leipomo, joka tarjosi työpaikan tuotekehittelijänä.

Asuinpaikakseen Marleena sai tyhjästä koulusta vanhan opettajan asunnon - toisessa asunnossa asui nuori mies, jonka Marleena tunnisti muutaman vuoden takaiseksi tutuksi, joka ei koskaan saapunut sovituille treffeille.

Kun elämä Rantakylässä alkaa asettua uomiinsa, exä ilmaantuu paikalle, katuvana mutta kuitenkin hiukan ylimielisenä. 
Saako Marleena exän lopulta ymmärtämään, että tämä on loukannut Marleena syvemmin kuin mahdollista ja paluuta entiseen ei enää ole? 
Tajuaako koululla Huugon kämpässä asuva nuorimies kuka Ellin boxissa asuva naapuri oikein on?
Ja miten koulun vanha urkuharmooni, naapurin heinätyöt, Onerva-lehmän vasikoiminen ja Sata salamaa liittyvät kirjan tarinaan.

Kirjassa on toki niitä ensimmäisestä kirjasta tuttuja Rantakyläläisiä sekä ensimmäisen kirjan päähenkilö, joka luonnollisesti jäi lopulta Rantakylään. Näinköhän käy Marleenallekin?

Kuten sanottua, leppoisaa sadepäivän luettavaa, käsitöiden ohessa kuunneltavaa luettavaa. 

Jos tykkäät Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi -sarjasta tai Anneli Kivelän Katajamäki -sarjasta, luulen että tämäkin saa auringonsäteitä sadepilvien väliin.

Sarjaan kuuluu vielä kaksi kirjaa; Tunteita ja tuulenpuuskia sekä Helleöitä ja entisiä heiloja.