Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Ranskalainen menestyskirjailija Antoine Laurain on minulle uusi tuttavuus. Hänen kirjansa Punaisen muistikirjan nainen on viihdyttävä tarina - jonka lopputuloksen toki arvaa jo muutaman sivun luettuaan.
Voiko sielunkumppanin löytää salapoliisityöllä?

Punaisen muistikirjan nainen, Laure, joutuu ryöstetyksi myöhään illalla kotitalonsa alaovella. Häneltä viedään koko käsilaukku avaimineen ja puhelimineen - hän ei siis voi edes soittaa ystävälleen ja työtoverilleen Williamille, jolla on vara-avain hänen kotiinsa. 
Onneksi kadun toisella puolen on hotelli, jonka vastaanottovirkailija lopulta suostuu luovuttamaan huoneen Laurelle. Kadun puolelta: Laure näkee ikkunasta kotinsa ikkunassa istuvan kissansa, joka odottaa emäntäänsä kotona.

Kun huonetta ei seuraavana päivänä luovutettu sovitusti, hotellivirkailija menee huoneeseen omilla avaimillaan. Laure ei herää yrityksistä huolimatta - ja tyynyllä on verta.

Laurent, kirjakauppa Punaisen vihkon libristi, löytää aamukävelyllään lilan käsilaukun roska-astian päältä. Kävelee ensin ohi, mutta palaa takaisin ja ottaa laukun mukaansa. Hän yrittää viedä sitä poliisille, mutta poliisilaitoksella on paljon muitakin odottamassa palvelua ja hän päättää ottaa laukun mukaansa.

Sillä aikaa kun Laure makaa sairaalassa koomassa, Laurent tutkii hänen käsilaukkunsa sisältöä ja yrittää selvittää kuka nainen on.
Kuuluisan kirjailijan kirja, jossa on omistuskirjoitus - kirjailijan tapaamisesta ei ollut apua.
Pesulakuitti ja sitä vastaava merkintä kalenterissa - tyttärensä neuvosta Laurent lopulta selvittää alueen pesulat ja käy kyselemässä kalenteriin merkittyä mekkoa. Vyyhti alkaa lopulta purkautua ja ennen kuin Laurent huomaakaan, hän on Williamin pyynnöstä kissavahtina Lauren asunnossa.

Kun William palaa työmatkalta, ei Laurentista ole jälkeäkään ja kun Laure on herännyt koomasta ja pääsee sairaalasta - salapoliisityö alkaa uudelleen, nyt etsijänä on Laure, kohteena Laurent...

Viihdyttävä, mutta toisaalta ennalta arvattava tarina käänteineen. 

Viimeiset 30-40 sivua olisi voinut lyhentää muutamaan sivuun, jotta tarinan olisi saanut päätökseen. Karrikoiden: ihan jokaista kadunkulmasta kääntymistä, sokeripalan kahvikuppiin tiputtamista, lusikan pyöräyttämistä, hiuskiehkuran otsalta pyyhkäisyä - joilla ei varsinaisesti ollut tarinan tai loppuratkaisun kanssa mitään tekemistä - ei olisi tarvittu, minusta ne tuntuivat siinä vaiheessa jo jopa vähän tuskastuttavilta. 

Anna Breitholtz Monsén: Salaisuuksien ranta

Anna Breitholtz Monsénin toinen, tai tarkemmin ensimmäinen Lina Lanz -dekkarisarjan kirja Salaisuuksien ranta sai minut ihan yhtä lailla koukkuunsa kuin aiemmin lukemani Kuolema linnassa.

Henkivartijana työskennellyt Lina on omasta mielestään pahasti epäonnistunut työssään, kun hänen asiakkaansa, nuori poika, lapsi vasta, kidnattiin ja kiivaan takaa-ajon jälkeen menehtyi. 

Pahasti traumatisoitunut Lina haluaa jättää kaiken tuon taakseen ja unohtaa menneet. 

Kissahotellin hoito pikkukaupunki Sandingessa, jossa asuu myös hänen ukkinsa, tarjoaa hänelle sopivan alun - kissoja ja kirjoja. 
Kunnes tapahtuu murha. 

Vuonna 1988 parhaat ystävykset Erik ja Peter viettävät kesiä rannalla, kuten muutkin nuoret. Peter viettää paljon aikaa Erikin kotona, sillä hänen isänsä on väkivaltainen juoppo ja aina kun Peter on käynyt isänsä luona, hän tulee sieltä mustelmilla ja pahoinpideltynä pois. 
Eräänä päivänä Peter katoaa, rannalta löytyvät vain hänen vaatteensa. 
Mitä Peterille tapahtui? Onko hän lähtenyt pois? Joku tietää, mutta kuka?

Kun Lina on asettunut asumaan perimäänsä taloon ja ottanut kissahotellin hoitoonsa, tutustunut naapuriinsa Erikiin, poliisina työskentelemään Maddeen - hän onkin yhtäkkiä keskellä Sandingen vanhaa selvittämättöntä katoamistapausta. 

Ja vastikään sattunutta nuorenpojan murhaa samalla rannalla, missä Peter katosi kolmekymmentä vuotta sitten...

Pidän kirjailijan tyylistä kirjoittaa ja pitää lukijaa jännityksessä; mitä seuraavaksi.

Syyllisen voi arvata ennen loppuratkaisua, mutta varmaksi sitä ei voi tietää ennen kuin..

Kirja on ilmestynyt 2023, suomenkielelle käännettynä vasta nyt keväällä 2024, joten seuraavaa, kolmatta osaa joudumme ehkä odottamaan jokusen tovin.

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy on 53-vuotiaan Osakasta kotoisin olevan näytelmäkirjailijan esikoisromaani. 

Jos sinä voisit matkata ajassa taaksepäin, mitä tekisit toisin; mihin matkustaisit?

Tokion syrjäisellä kadulla sijaitsee kahvila Funiculí Funiculá. Kahvilassa on tarjoiltu asiakkaille tarkkaan valittua kahvilaatua jo yli sadan vuoden ajan. 
Paikallisen legendan mukaan kahvilassa on myös yksi erikoisuus: se tarjoaa asiakkailleen jotain, mitä tavalliset kahvilat eivät tarjoa. Kahvilassa on mahdollisuus matkustaa ajassa. 

Kahvilassa on tietty pöytä ja tietty tuoli, johon istumalla ajassa matkustaminen on mahdollista - se on mahdollista vain kerran päivässä, eikä sitä hetkeä voi tietää etukäteen. On vain odotettava, milloin paikka vapautuu.
Ajassa matkustaminen ei ole yksinkertaista, siihen liittyy monia sääntöjä. Tärkein säännöistä on, että matkustaminen ajassa kestää vain niin kauan, kuin kahvi kupissa pysyy lämpimänä.

Nykyhetkeä ei voi muuttaa - mikään, mitä teet menneisyydessä käydessäsi, ei muuta nykyhetkeä, se pysyy ennallaan.

Yhden kesän aikana neljä henkilöä uskaltaa istua tuohon tiettyyn tuoliin ja matkustaa ajassa, neljän henkilön elämä muuttuu tavalla tai toisella, vaikka nykyhetkeä ei voikaan muuttaa. 

Neljää erilaista koskettavaa tarinaa, tällainen itkupilli joutui kuivailemaan silmäkulmiaan jokaisen tarinan kohdalla.

 

Toshikazu Kawaguchi on Osakasta kotoisin oleva 53-vuotias näytelmäkirjailija, joka on kirjoittanut näytelmiä Sonic Snail -kollektiiville. Myös tämän Ennen kuin kahvi jäähtyy -kirjan hän kirjoittanut näytelmän pohjalta. 
Sarjan toinen osa Ennen kuin salaisuus paljastuu, ilmestyy syksyllä ja on luonnollisestikin jo varauksessa. 
Lisääkin on varmasti tulossa, kun vain maltamme odottaa 😊

Kirsi Pehkonen: Hiukan hukassa

Hiukan hukassa on Siru Valpas -sarjan toinen osa. Kirsi Pehkosen leppoisa, humoristinen, kotoisakin, mutta samalla pieniä jännityksen siemeniä mukaan ripotteleva kirjoitustyyli viihdyttää minua. 
Kirjat eivät ole tiiliskiven kokoisia; yhden kirjan, on se sitten Siru Valpas ja etsintätoimisto Vitonen tai Jylhäsalmen maalaismaisemat, ehtii hyvin lukea sadepäivän aikana. Ehkä parikin 😉

Etsintätoimisto Vitonen saa toimeksiannon etsiä henkilöitä uutta tositeevee -produktiota varten; selvittää heidän sijaintinsa ja kuvata heidät - salaa tietenkin. Helppo homma, kun apuna "Vitosen viisikko"  ja niin kauan ei kerrota Maire-mummin poliisilapsenlapselle mitä puuhaillaan.

Ennen kuin on pakko.

"Kadonneita" henkilöitä etsiessä tulee toinen toimeksianto: hääpuku on kadonnut. Häät on olleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta hääpäivä on viikon parin päästä - puku pitää löytää. 

Ystävänsä Even avustuksella Siru löytää puvun, viimeisen tositeeveetähden. Ja paljon muutakin.
Palauttaessaan hääpukua toimeksiannon antaneelle rouvalle Siru ei ole uskoa silmiään nähdessään aviomiehen. Mitä tästä vielä seuraisi..

Voiko sinkkunainen pyörittää Etsintätoimiston ohella sekä rosvoa että poliisia? 😉

Leo Kassil: Mustakirja

 Mursu antoi luettavakseni yhden suosikkikirjoistaan, jonka on kirjoittanut Leo Kassil.

Kirja on Mustakirja eli konduiitti: viimeinen kertomus kymnaasista. 

Aikanaan suuren lukijakunnan saanut nuortenkirjailija kertoo koulu- ja nuoruusvuosistaan. Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa hän meni vanhaan tsaarinajan kymnaasiin pienessä Volgan varren kaupungissa. 
Kuten tavataan sanoa, "pojat on poikia" - niin oli myös kymnaasissa. Siellä sattui ja tapahtui, pienempiä ja isompia sattumuksia. 

Kun 1980-1990 -luvun lapsilla oli reissuvihot ja tänä päivänä Wilma, oli siihen aikaan pelätty Mustakirja, jonne kirjattiin kaikki koulupäivän aikana tehdyt kolttoset, unohdetut kotitehtävät, myöhästymiset, kiusaamiset ja muut. 

Koulun ahtaassa maailmassa koettiin omalaatuisella tavalla aikansa mullistukset, myös maaliskuun vallankumous jonka jäljiltä luokan seinällä ollut keisarinkuva alkoi tupakoida. Tällöin opettaja komentaa "Romanov, Nikolai, ulos luokasta!"
Lokakuun vallankumous muutti vanhan kymnaasin yhteiskouluksi ja entisen tiukan kurin jäljiltä vapautuneet tytöt ja pojat villiintyvät, kunnes lopulta tulevat järkiinsä ja ryhtyvät opiskelemaan tosissaan. 

 Alkuteos on vuodelta 1930, sen on suomentanut Mirjami Rydberg ja painovuosi on 1957, kustantajana Kansankulttuuri. 
Kirjaan on tehnyt kuvituksen Kukriniksi -kolmikko - josta en osaa sanoa yhtään mitään 😄

Kirja oli ihan viihdyttävä aikansa poika-/nuortenkirja, poikien kepposille opettajilleen hihittelin välillä ihan ääneenkin. 

Mursun kirjasta puuttuu (liekö koskaan ollutkaan) päällyspaperit 

Mutta tällaisilla kansilla kirjan voi antikvariaatista löytää.