Matti Rönkä: Onnen kaukoranta

Matti Rönkä ja Onnen kaukoranta. Rami Sarri ja Salamat. Raimo Rissanen Pohjois-Savon Haapakoskelta. 

Pienenä poikana rakenteli legopalikoilla ja kuunnellen äidin soittoa, olihan äiti kanttori. Vaikkei virassa ollutkaan. 

Sittemmin tuli Posti-Tuomi Warrellaan, Tarvaisen Tuomo, kysymään solistiksi orkesteriin. Josko tanssiorkesteria pystyyn pistettäisiin. Kun Ramilla on niin hyvä ääni. 
Kesä tuli, tuli Riittakin. Tuli keikkoja lähilavoille ja kauemmas.

Ja ennen pitkää sitten Helsinkiin Salosen Jaakon levytysstudio Siriukseen ja siitä alkoi Rami Sarrin ura. 

Takakannesta:

"Kesä Savossa. Heinä tuoksuu ja tango soi. 
Tarvaisen Tuomi pyytää Rissasen Ramia yhtyeen kitaristiksi ja laulajaksi. Rami huhkii kesärenkinä enonsa maatilall, tuorerehua pitäisi tehdä, eikä soitella yömyöhään.
Tanssiorkesteri Salamat aloittaa kuitenkin treenaamisen ja päästessään lavalle Rami innostuu musiikkihommista tosissaan. Hänen komea lauluäänensä ja karismansa pannaan heti merkille ja keikan jälkeen tanssitettavia riittää."

Nostalginen, joskin alkuun minun mielestäni hyvinkin hidastempoinen, romaani tempaisee savolaispojan heinäpellolta tanssilavojen tähdeksi ja vie lukijansa iskelmä-Suomen kultaisiin vuosiin 1970-80 luvuille - ja lopulta ihan koronavuosiin asti. 

Niin heinäpellot kuin tanssilavatkin ovat itselle tuttuja ja niiltä osin kirja vei "muistojen bulevardille". 

Odotukset kerran tapaamani kirjailijan, entisen uutistoimittajan, kirjalle olivat korkeat, mutta harmi kyllä, kirja kuuluu niiden joukkoon, joiden äärestä oli helppo lähteä vaihtamaan vessan pyyhkeet, järjestämään lankakaappi, etsimään oikean värisiä kirjekuoria. Kirja oli siis helppo laskea käsistään ilman, että sanoi "odota mä luen tän kohdan loppuun" 

Hauska sattuma kyllä sinänsä oli, että tätä lukiessa tuli tv:stä Matti Röngän kirjoittamaan Viktor Kärppä -sarjaan perustuva elokuva Tappajan näköinen mies. 

 Vähän petyin, mutta annan Matti Röngälle vielä toisen mahdollisuuden - onhan se sentään "saman kylän poikia Mursun kanssa" 😉

Tähdet: ⭐⭐⭐
Teksti: Matti Rönkä
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 235

Liina Putkonen: Hiljaisten tarinoiden tupa

 Liina Putkonen vie meidät jälleen Kielokoskelle kirjassa Hiljaisten tarinoiden tupa. 

Kirja olisi oikeastaan sopinut luettavaksi ennen joulua; Aina Varjorannan, kirjastotonttujen, Täti Tänttärällän ja ystävien kanssa joulun odottaminen olisi ollut milloin vauhdikasta, milloin rauhallista ja tuttuun tapaan salaisuuksien selvittämistä. 

Ainan paras ystävä Katja on onnellisesti raskaana ja lähdössä muutamaksi viikoksi ulkomaille. Raskaana on myös Aina, mutta vain Amalia, Ainan edesmenneen äidin juristi tietää siitä. Isäehdokkaita on kaksi: kiltti ja lempeä Mauno, jonka Paavo-pojasta vauva saisi isoveljen. 
Tai Carlo, joka pääsyä leikkaukseen Sveitsiin eikä halua puhuakaan Ainan kanssa. Carlon kohdalla kyse on sananmukaisesti elämästä tai kuolemasta, kaikki on yhden kortin varassa. 

Kielokoskella on joulun alla monen laisia tapahtumia: harjoitellaan Saiturin joulu -näytelmää, rakennetaan joulutelttaa.. Valmistaudutaan yllätyshäihinkin.
Kesken kaiken kylään ilmestyy Edvin Liljefors - kuin itse ilmetty Scrooge, näytelmän päähenkilö...
Myyjäisissä Ainalle lopulta aukeaa ovi Syrjälän tilalle ja moni solmu lähtee aukeamaan - vielä paremmin selviää pienen Emilien kohtalo, kun Syrjälän asukkaat lähtevät Ainan kanssa käymään Italiassa. (Emiliestä kerrotaan enemmän edellisessä osassa Varastettujen hetkien puutarha).

Hiljaisista tarinoista ainakin osa kerrotaan ääneen, niin Aina kuin Syrjälän Lilillekin. Joitakin asioita on vaikea aluksi ymmärtää ja hyväksyä, mutta kun asiat on puhuttu, on niiden kanssa helpompi elää. 

Myös Syrjälän naapuriin Tyhjälään Aina saa yhteyden, kun perheen vanhimman pojan Miron johdolla lapset saapuvat lukukerhoon ja Ainalla on Mirolle pieniä tehtäviä. 
Miro saa jopa Edvin Liljeforsin kovan sydämen pehmenemään, onhan hän Edvinin parhaan ystävän Aapelin - nyt jo edesmenneen - poika. Aapeli ja Eepeli. 

Sattumia ja tapahtumia riittää ja kun vielä kartanon portailta, Edvinin oven takaa löytyy viikko-pari ennen joulua kantokoppa ja siinä vauva tuntuu kaikki olevan mullin mallin. Täti Tänttärella, siis Peppilotta, ottaa pienen pojan hoiviinsa kunnes asiat saadaan mallilleen - selvitettävää riittää.

Loput jätän teidän itsenne luettavaksi.

Liina Putkosen Kielokoski -sarja on mukavan leppoisaa luettavaa, välillä nauruhermoon osuvaa, välillä taas silmäkulmat kostuttavaa. 

Yhteisö jossa apua on aina saatavilla, kuin sormia napsauttamalla vaikuttaa ehkä vähän kauniilta unelta, mutta sellaisiakin pitää olla - ja sellaisen yhteisön/ystäväpiirin ympärilleen rakentaminen on jokaisesta itsestään kiinni. 

Tämänkin kirjan olisi saanut kirjoitettua ehkä vähän lyhyemmäksi, ihan kaikkia pieniä yksityiskohtia ei välttämättä tarvita - ihan vain sivumäärän lisäämiseksi.

Tähdet: ⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Liina Putkonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 375  

Juhani Aho: Rautatie

 Tämän vuoden klassikoksi valikoitui näin alkuvuodesta kuunneltavaksi Juhani Ahon Rautatie.

Miten onkaan ihminen, joka itseään kaikkiruokaiseksi lukijaksi aina kehunut ja sellaiseksi nimennyt, kuvitellut että tämäkin kirja oli tylsä - vanha kun on, siis lukijaansa reilusti vanhempi. 

Rautatie on Juhani Ahon esikoisromaani, joka ilmestyi 1884. 
Wikipediassa kirjasta kerrotaan, että sen tyylilajia on nimitetty kansalliseksi pienoisrealismiksi. 

Kirja kertoo Matista ja Liisasta, jotka kumpikin vuorollaan pappilassa käydessään saavat kuulla rautatiestä, joka kulkee ihan Lapinlahden kirkon vierestä - ja jolla pääsee ihan Helsinkiin saakka. Tai vaikka viidessä päivässä Ranskaan saakka.
Rovasti siitä Matille kertoi ja Matti empimisen jälkeen Liisalle. Eikä Liisa Mattia oikein uskonut, mutta kun itse kävi pappilassa ja ruustinna ja rovasti siitä hänelle kertoivat, niin jo vain uskoi. 
Riita asiasta kuitenkin syntyi ja lopputalveksi asiasta vaiettiin.

Kevään ajan oli kumpikin asiaa mielessään pyöritellyt ja kesän kynnyksellä asia otettiin jälleen esiin - ja juhannuslauvantaina päätettiin lähteä Lapinlahdelle pappia kuulemaan ja samalla rautatietä katsomaan, kun kerran sinne mentiin. 
Perille päästyään he tapaavat kirkonkylän miehiä ja ihastelevat komeaa asemarakennusta, mutta suurin ihmetys on itse rautatie! "Kaksi kapeaa rautakaistaletta..ja pölkkyjä poikkitelaisin..vieri-vieressään...silmänkantamattomiin.." 

Päättävät Matti ja Liisa kokeilla matkustamistakin, kun ei se markkaa enempää maksa matka seuraavalle asemalle. Kovasti jännittää, mutta kun alkumatkan jännitys helpottaa niin uskaltaa ikkunasta uloskin katsoa. 
Samassa vaunussa kanssamatkustaja tarjoaa Matille viinaa eikä Liisa saa häntä ulos junasta oikealla asemalla - joutuvat maksamaan lisää ja matkustamaan vielä seuraavalle asemalle. 

Sitten onkin lähdettävä rataa vartta kävelemään kotia kohti. Harakka heille räkättää sateen pieksämän tien varressa ja Matti ja Liisa tuumaavat kotiin päästyään, että "Ei ne meitä varten ole semmoiset.. ei sekään rautatie" 

    
Tähdet: ⭐⭐⭐½

Rautatie eli kertomus ukosta ja akasta,
jotka eivät olleet sitä ennen nähneet.

Teksti: Juhani Aho
Kustantaja: Werner Söderström, 1884

Saavutettavuuspalvelu Celia
Julkistettu 1969
Lukija: Pia Hell

Keigo Higashino: Pahan asialla

 Keigo Higashinon Pahan asialla on kirjailijan kolmas suomennettu dekkari, joka ei ole aikaisemmin suomennettua Galileo -sarjaa (Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto).

Odotukset pohjautuivat liikaa aiemmin luettujen Galileo-sarjan kirjoihin, enkä oikein tahtonut saada otetta tarinasta. Luin 2-4 sivua ja keksin jotain muuta tekemistä, katsoin tv:tä, otin torkut - ja jatkoin lukemista. 

Entiset koulutoverit, Nonoguchi ja Hidaka, molemmat kirjailijoita, tapaavat vielä ennen kuin Hidaka vaimoineen muuttaa Kanadaan. Hyvän matkan toivotukset ja muut tavanomaisuudet, Nonoguchi lähtee kotiinsa, jossa hän tapaa oman kustannustoimittajansa kirjoittamansa lastenkirjan tiimoilta. 
Vierailun aikana Hidaka soittaa Nonoguchille ja pyytää käymään. Vai..?
Nonoguchin saavuttua illalla sovittuun aikaan Hidakojen talojen, se on pimeänä, ovet lukossa eikä kukaan tule avaamaan ovea. Nonoguchi soittaa vaimo Rielle, jonka tietää olevan jo hotellissa ja yhdessä he menevät asuntoon ja löytävät Hidakan kuolleena.

Rikosta alkaa selvittämään Nonoguchin entinen kollega opettaja ajoilta, etsivä Kaga.

Kirjassa on 9 lukua: Osamu Nonoguchin muistiinpanoja ja Etsivä Kagan mietteitä. Loppupuolella Entisten koulukavereiden haastatteluita, Etsivä Kagan muisteluita ja Etsivä Kagan ratkaisu. 

Onko kirjan alussa esiintyvällä kissaansa etsivällä naisella mitään osaa tai tekemistä tapahtumissa? 

Kuten kerroin, kirjan lukeminen oli vähän töksähtelevää ja johtui pitkältikin siitä, että samoja asioita toisteltiin moneen kertaan. Ei vain kahta kertaa, vaan kolmeen tai neljään kertaan - oikeastaan samat asiat käytiin läpi joka luvussa ja syyllinen selvisi aika pian. Samoin motiivi, jota etsivä Kaga syylliseltä tiukkasi - hän kun ei sitä suostunut sanomaan.

Loppua kohti kirja kuitenkin muuttui, hmm, "luettavammaksi", tarkoitan sitä, että maltoin lukea kirjaa pidempään yhteen menoon eikä samassa huoneessa ollut televisio enää häirinnyt lukemista (Viiden uutiset tms. eivät olleet mielenkiintoisempia..)

Higashinolta on aiemmin suomennettu myös ns. palapeliromaani Namiyan puodin ihmeet, joka ei ole varsinainen dekkari lainkaan, vaikka rosvoja ja poliiseja siinäkin on. (Kirjan lukeminen jäi kesken, joten on otettava uudelleen käsittelyyn).

Tähdet ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Keigo Higashino
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Punainen Silakka 2024
Sivuja: 236 s.

Jenny Colgan: Joulu unelmien kartanohotellissa

 Joidenkin joulu loppuu loppiaiseen ja minä ehdin juuri ja juuri lukea viimeisen jouluromaanin loppiaisena; Jenny Colganin Koti pikkusaarella -sarjan neljännen romaanin Joulu unelmien kartanohotellissa.

Colton Rogersin Muren saarelle rakennuttama hotelli Murikka pitäisi saada avattua, mutta leskeksi jäänyt Fintan ei pysty, eikä halua tehdä asialle mitään. 
Hänen sisarensa Flora yrittää auttaa parhaansa mukaan, samalla kun tuntee olevansa huono äiti pienelle Douglasille. Lapsena sijaiskodista toiseen heitelty Joel huolehtii pojastaan mielellään eikä syyllistä Floraa valtavasta työmäärästä. 

Murikan keittiöön on saatava henkilökuntaa. Kesäkeittiön tytöistä Isla siirtyy Murikkaan, Fintan käy mantereella työnvälityksessä ja sieltä keittiömestariksi värvätään Gaspard.
Joel puolestaan auttaa norjalaista ystäväänsä ja niin keittiöön saadaan apulaiseksi Konstantin - nuori mies, joka ei ole elämänsä päivänä tehnyt töitä. 

Keittö on kaaoksessa, ainoa joka mitään osaa tehdä on Gaspard - ja Isla tietenkin leipoa, mutta kelpaako se Gaspardille? 
Kesäkeittiöön jääneellä Ionalla on paljon ideoita, joista yksi on tietenkin sosiaalinen media, jossa Kesäkeittiön lisäksi myös hotellin tulisi näkyä. Koska hotellissa kaikki on valmiina, voidaan tarjota aterioita, ennen varsinaisia avajaisia. 

Kaikki ei aina suju ihan suunnitellusti: juuri kun ruokia tuodaan saliin, Konstantinin koira juoksee henkilökunnan jalkoihin kaataen heidät ja kuin dominoefektinä kaatuu pöytä.. Ja kuinka sattuukaan, Iona kuvaa kaiken videolle ja jakaa videon illalla sosiaalisessa mediassa.
Seuraavana päivänä Murikka on ensin Britannian huonoin hotelli ja pian Maailman huonoin hotelli..

Colton on testamentissaan jättänyt rahaa jouluvaloihin Muren saarelle ja tehtävän Joelin hoidettavaksi, mutta joulu on jo ihan nurkan takana eikä valoja ole vieläkään. Eikä niitä saa enää mistään. Ei mistään. 
Ellei sitten.. Konstantin tarjoaa apuaan ja Murelle saadaan jotain sellaista, mitä ei varmasti ole muualla.  
Siitäkin saadaan vielä riitaa aikaiseksi, mutta Muren asukkaat asettuvat yhteen rintamaan omansa puolesta.

Saaren pidetty lääkäri Saif saa jälleen kerran kutsun sisäasiainministeriöön. Joko hänen vaimonsa nyt on löydetty?    

Pidän Jenny Colganin tavasta kuvata tarinoiden henkilöitä, maailmaa jossa he elävät, asuvat ja työskentelevät. Rakastavat ja riitelevät ja sopivat. Elävät arkea. 

Tässä Koti pikkusaarella -sarjassa jäin kirjan loputtua vielä hetkeksi Muren saarelle. 

Tähdet:

⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Jenny Colgan
Suomentanut: Paula Takio
Kustantaja: Gummerus 2024
370 s.

Marja Aho: Kuun kahdet kasvot

 Marjan Ahon rikosromaani Kuun kahdet kasvot sijoittuu tuttuihin maisemiin, niin nykyisiin kuin entisiin kotikulmiin. 

Asikkalan Pulkkilanharjulla olevalta antiikkikauppiaan huvilalta löytyy vuosia sitten kuolleeksi julistetun miehen ruumis. 
Kukaan ei tunnista miestä eikä hänen henkilöllisyydestään kerro mikään muu kuin sahraminkeltainen munkinkaapu ja Buddhan kuvalla varustettu riipus. 

Lahtelaiskomisario Simo Sund tiiminsä kanssa ryhtyy selvittämään rikosta, joka johtaa heidät taideväärennösten vaietun maailman lisäksi tutustumaan päällisin puolin eläinten täyttämistä. Tiimin apuna toimii Sundin yllättävä apulainen joka jättää Sundille pienen, karvaisen ja räksyttävän assistentin Carlosin, sekä poliisintyöstä kiinnostuneen nuori nainen, joka Laihiksen, poikamies Laihon, näkemään itsensä toisin kuin ennen. 

Selvityksen edetessä syyllinen tuntuu vaihtuvan lähes joka toisessa luvussa - juuri kun lukijana luulet keksineesi syyllisen, juonessa tapahtuu käänne, joka antaa vinkin uudesta syyllisestä. Jos sittenkin. Jos kuitenkin.

Kunnes uhrin lähipiiri murtuu pikkuhiljaa, yksi toisensa jälkeen. Ehkä Kuun kasvojen pimeäkin puoli vielä paljastuu - vai paljastuuko? 

Marja Aho on Vääksyssä asuva kirjailija ja kuvittaja, jolta on aiemmin ilmestynyt dekkarit Neidonkorento (2021) sekä Kirkonrotta (2023). 
Hänen tuotantoonsa kuuluu myös useita lasten- ja nuortenkirjoja.

Minulle Kuun kahdet kasvot on Marja Ahon ensimmäinen teos ja juurikin sen vuoksi, että tapahtumat sijoittuu maisemiin, jotka ovat tuttuja. Samaa kaunista harjutietä ajamme viikottain.

Tähdet:
⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Marja Aho
Kustannus: Myllylahti Oy, 2024
298 s.

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus

 Vuoden kirjasadon aloitti Cristal Snown Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus.

Penni Meirami Pähkinäsydän on pieni keiju, joka asuu Tuulenpesän metsässä ja joutuu usein seikkailuihin ystäviensä Lianan, Hildan ja Viliinan kanssa. 
Niin tälläkin kertaa, kun Pennille selviää miksi Annelie, Pennin äiti on talven aikana ollut niin usein poissa kotoa, matkoilla..
Eräänä aamuna Pennin lähdettyä kouluun, Annelie palaa sänkyyn Isä Pähkinäsydämen viereen, nukahtaa, eikä koskaan enää herää. 

Pennistä tuntuu, että kelvi - viides vuodenaika joka on talven ja kevään välissä - ei lopu koskaan, eikä kevättä tule. Eikä hän saa uusia siipiä. Vanhat perintösiivet ei enää oikein toimi, ovathan ne jo niin vanhat.

Isoäiti Henrietta ottaa Pennin luokseen Pitsikartanoon asumaan. Kaikki ikkunat ja peilit on peitetty, eikä verhoja saa avata eikä lakanoita poistaa peilien päältä. Miksi? 
Mitä isoäiti piilottelee kartanossaan? Miksi ulkona liikkuu noitia? 

Kun Pennin ystävät viimein saavat tulla vieraiksi Pitsikartanoon, alkaa tapahtumaan ja isoäiti Henrietta salaisuudet paljastuvat..
Ja Pennikin saa uudet siivet ja hän saa lopulta tietää, mikä hänestä tulee "isona" (Penni ei kyllä taida kovin isoksi kasvaa..)

Ja kun Penni Annelien hautajaisten jälkeen pohtii mistä toivo löytyy - se löytyy monestakin asiasta, mutta ennen kaikkea: toivo löytyy meistä jokaisesta itsestämme!

Penni Meirami Pähkinäsydän on vienyt minun lapsellisen sydämeni kokonaan, olen ihastunut Cristal Snown tapaan kirjoittaa ja ennen kaikkea hänen mielikuvitukseensa. 
Miltä kuulostaa tohtori Muljakko? Tai siipihoitaja Ilsu Ruikku? 
Onko astiakaapissasi napaposliinista tehtyä sokerikulhoa tai hopeista näkkelinnapsauttajaa? 

Tähdet:
⭐⭐⭐⭐⭐

Teksti: Cristal Snow
Kuvittanut: Kati Vuorento
Kustannus: Tammi, 2024
242 s.

EDIT: Tämä on Penni Pähkinäsydän -sarjan viides kirja, sarjassa on aiemmin ilmestyneet:

- Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
- Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
- Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus
- Penni Pähkinäsydän Tarinoita Tuulenpesän metsästä