Helmikuussa luetut

 Helmikuu oli lyhyt kuukausi (kolme päivää vähemmän lukuaikaa kuin tammikuussa..)

Luettuja kirjoja on sen takia vain neljä, kun olin päättänyt viimeinkin lukea loppuun vuosi sitten aloittamani Zafónin Tuulen varjon. Paksu pokkari ja kovin pientä pränttiä. Ja tosiaan aika tarkalleen vuosi oli lukemisen aloittamisesta, kun sain sen lopulta luettua. 
Siinä välissä olin lukenut sellaiset 65 kirjaa, joten ehkä ne korvaa sen, että nyt luin vain nämä neljä?

Ja olihan siellä viime vuonna se Alastalon salissa 😂😂

Laukku-Leena oli meidän alueen kirjastoihin tilattu uutuus, jonka olin varannut ja jonka saapumista odotin kovin. Se on nyt luettu.
Seuraavaksi odotan Heikki Silvennoisen elämäkertaa, en vain ehkä ehdi sitä lukea, se on ensisijaisesti varattu Mursulle. 

Tällainen lista helmikuussa: 

Lisa Tetzner: Musta veljeskunta 1: 📚📚📚📚
Lida Tetzner: Musta veljeskunta 2: 📚📚📚📚
Carlos Ruis Zafón: Tuulen varjo: 📚📚📚📚
Päivi Ketolainen: Laukku-Leena Naiskulkurin tarina 📚📚📚½

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena Naiskulkurin tarina

Niin hullulta kuin kuulostaakin, Päivi Ketolaisen kirjoittama, Leena Kiviharjun päiväkirjamerkintöihin perustuva kirja Laukku-Leena Naiskulkurin tarina, oli kuin olisi lukenut jonkun etäisesti tutun henkilön tarinaa. 
Ja kai se niin olikin; näin Laukku-Leenan laukkuineen joitakin kertoja käydessäni Äidillä.

Kuka oli Laukku-Leena? 
Leena Kiviharju, syntynyt ja käynyt koulunsa Hyvinkäällä. Hän aloitti lakiopinnot sisarustensa tavoin Helsingissä, mutta opinnot jäivät kesken. 
Hän avioitui opiskelutoverinsa kanssa, mutta avioliitto ei kestänyt vuotta kauempaa eikä avioparilla ollut lapsia. 
Kiviharjun perheessä arvostettiin sivistystä, perheessä luettiin paljon - ja niin Leena, Laukku-Leenaksi nimetty, teki loppuun asti. 
Kirjojen lisäksi Kiviharjujen talo oli täytetty tauluilla ja vanhoilla huonekaluilla. 

Leena rakasti kissoja, käsitöitä, piirtämistä, vieraita kieliä ja matkustelua. Niin ikään kauniit vaatteet, klassinen kirjallisuus ja korkeatasoinen musiikki.

Miksi Laukku-Leena? Joku teistä on ehkä hänet tavannutkin ja tietää hänestä enemmänkin, kuin mitä kirjassa kerrotaan. Leenan ensimmäiset päiväkirjat ovat kadonneet - tai varastettu - joista ehkä olisi selvinnyt, miksi hän päätti lähteä vaeltamaan.

Joka tapauksessa hänen äitinsä kuoli 1998 ja kun sisarusten vaatimuksesta lapsuus koti myytiin, Leena pakkasi omaisuuteensa matkalaukkuihin ja kasseihin ja lähti maantielle, ehkä etsimään itselleen uutta kotia. Mummonmökkiä maaseudulta, josta hän vuosien ajan haaveili. Jossa hän voisi elää rakkaiden kissojensa kanssa. 

Lähes 20 vuoden ajan Laukku-Leena kulki kymmenien laukkujensa ja kassiensa kanssa edestakaisin eteläistä Suomea, välillä kauempana idässä, Savossa ja Keski-Suomessa. Kantaen aina pari-kolme kassia kerrallaan eteenpäin, palaten sitten hakemaan seuraavat, kassit jne. Matkanteko oli hidasta. 
Joskus joku tarjosi kyydin, joskus hän liftasi.

Hän nukkui yöt taivasalla; tähtitaivaan alla, vesisateessa, pakkasessa.. 

Luulin kirjan lukemisen olevan koskettavampi kokemus, mutta loppujen lopuksi kirjaa ja tarinaa olikin helppo lukea. 
Laukku-Leenan tarina ei ollutkaan surullinen, monin paikoin päin vastoin. 

Tarina pisti vain miettimään MIKSI. Miksi Leena teki niin kuin teki?
Miksi muut ihmiset tekivät niin kuin tekivät, monessa eri paikassa ja asiassa. 

Ja tietenkin se yksi kysymys: olisiko minun pitänyt tehdä jotain silloin kun hänet näin?

Tai olisinko voinut tehdä jotain hänen hyväkseen, jos olisin tiennyt, että hän asui naapurikunnassa, että kävimme samoissa kaupoissa? Luultavasti en.

Tähdet:   ⭐⭐⭐½
Teksti:  Päivi Ketolainen
Kannen valokuva: Pirkko Hirsikangas
Kannen suunnittelu: Helmi Ahonen
Kustantaja: Pro Bono
Sivuja: 238

Carlos Ruis Zafón: Tuulen varjo

 Melko lailla vuosi meni tämän Carlos Ruis Zafónin Tuulen varjon lukeminen;
4.2.2024-10.2.2025. Siinä välissä luin ja kuuntelin reilut 60 kymmentä muuta kirjaa, kirjasto on täynnä lukemattomia kirjoja. 

Kirjakauppias Sempere johdattaa kymmenvuotiaan poikansa Danielin erään aamuyön hämärissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, vannotettuaan ensin, että Daniel ei saa kertoa paikasta kenellekään, ei edes parhaalle ystävälleen. 

Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin koko loppuelämän. 
Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä hän löytää kirjan, kirjan jota ei pitäisi enää olla olemassakaan. Niin kaikki luulevat. Julián Caraxin Tuulen varjo, jonka luettuaan hän alkaa pakkomielteisesti etsimään kirjan kirjoittajaa.

Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä, apunaan ystävänsä - kerjäläinen johon hän tutustui sydämensä särjettyään ja jonka hän järjesti työhön isänsä kirjakauppaan - läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. 
Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänen omassa elämässään.

Se, että kirjan lukeminen kesti näin kauan, ei siis suinkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut huono - ehkä paikka paikoin vähän pitkäveteinen, sen myönnän.

Samaa tarinaa kerrottiin useamman henkilön näkökulmasta eikä voinut tietää mikä niistä on oikea; milloin äänessä on kirjan todellinen päähenkilö, milloin muut hänen kauttaan tarinaan kietoutuneet henkilöt. 

Kuten monet tällaiset kirjat, jotka on kirjoitettu monen eri henkilön näkökulmasta, tai toisaalta jotka poukkoilevat ajasta toiseen, minusta tämäkin kirja "pääsi kunnolla vauhtiin" vasta puolen välin jälkeen.

Ehkäpä luen kirjan kuitenkin joskus vielä uudelleen, alusta loppuun ihan yhteen menoon 😊

Carlos Ruis Zafón oli 25.9.1964 Barcelonassa syntynyt kirjailija, joka työskenteli vapaana kirjailijana ja elokuvakäsikirjoittajana Los Angelesissa vuodesta 1994 alkaen kuolemaansa 19.6.2020 saakka. Ennen kirjallista uraansa hän työskenteli useissa mainostoimistoissa.
Tuulen varjo oli hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani, sen jälkeen hän kirjoitti toisen osan Enkelipeli. 
Hän suunnitteli teossarjasta neliosaista, niin että kaikki osat johtavat kuvitteelliseen Barcelonaan. Niin sanotun Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan kolmas osa Taivasten vanki ilmestyi 2011 ja neljäs osa Henkien labyrintti vuonna 2016. 

Tähdet:  ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Carlos Ruis Zafón
Suomentanut: Tarja Härkönen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 637

Lisa Tetzner: Musta veljeskunta, osa 2

 Lisa Tetznerin Musta veljeskunta, osa 2.

Milanon nuohoojamestarien apulaisiksi myydyt Sveitsiläiset pojat, jotka olivat liittyneet yhteen muiden Milanolaisten nuohoojapoikien kanssa, muodostivat yhdessä liittouman, Mustan veljeskunnan.
Elämä Milanossa ei ollut helppoa; monikaan pojista ei saanut mestarinsa kotona kunnolla ruokaa eikä kunnon leposijaa, silti työt piti hoitaa vaikka voimia ei ollut.

Kun tarinan päähenkilö Giorgio löytää Milanossa parhaan ystävänsä Alfredin, johon hän tutustui matkalla ja jonka kanssa hän pelastui pojista kauppaa tekevän Arpinaamaisen miehen, oli Giorgio hetken aikaa onnellinen: hänellä oli Alfredin lisäksi tukenaan nuohoojien perässä juoksevia ja kiusaa tekeviä poikia, Susia, vastaan Musta veljeskunta.

Kunnes Alfred sairastui, tiesi menehtyvänsä ja kertoi Giorgiolle salaisuutensa. Pyysi etsimään pienen sisarensa Biancan, kun Giorgio kevään tullen pääsisi lähtemään Milanosta takaisin kohti Ticinoa. 

Monien tapahtumien kautta Musta veljeskunta ja Sudet tekivät sovun keskenään, lupasivat auttaa toinen toisiaan tarpeen tullessa. 

Giorgion jouduttua onnettomuuteen työssään ja sen jälkeen mestarin vaimon pahoinpitelemäksi, hän päättää karata, tuli mitä tuli. 

Kolme ystävää seuranaan he lähtivät matkaan kohti Giorgiota auttanutta lääkäriä, perässään poliisit ja Arpinaamainen.

Matkalla he saivat apua ja pääsivät lopulta rajan yli - enää he ei voisi palauttaa...

Moneen kertaan silmäkulmat kostuivat - kaunis tarina ystävyydestä ja luottamuksesta ja kuitenkin samalla tarina siitä, miten pahoja ihmiset voivat olla, miten rumasti toista voikaan kohdella. 

Ticino, synnyinmaa

maa järven sinisen,

Ticino, armas maa,

maa vuorten, laaksojen

jos pohjoiseen käy tie

tai kauas etelään,

vain toivon: kerran taas

sun pääsen näkemään.

On rakkaat ainiaan

sun niittys kukkineen

ja kulta maissimaan 

ja sini rypäleen

Jos pohjoiseen käy tie...

On rakkaaat jyrkäntees

ja hohto kallios

ja järven lahti sees

ja paiste aurinkos.

Jos pohjoiseen käy tie...

Ticino,synnyinmaa,

maa onnen, surujen,

Ticino, armas maa,

sait multa sydämen

Jos pohjoiseen käy tie...

Tähdet:  ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Lisa Tetzner
Suomentanut: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: Werner Söderstöm Osakeyhtiö, v. 1956
Sivuja: 248

Lisa Tetzner: Musta veljeskunta, osa 1

Vain neljällä yksittäisellä tiedonjyväsellä löysivät "Kirjastowelhot" tämän kaksiosaisen kirjan, jota me sitten antikvariaatista löysimme. Minua kirjat ovat odottaneet puolisen vuotta, mutta nyt on ensimmäinen osa luettu:

Lisa Tetznerin Musta veljeskunta.

Kirjan sankareita ovat 1800-luvulla orjakaupan uhreiksi joutuneet nuoret sveitsiläispojat, jotka heidän perheensä myivät Milanoon nuohoojamestareille apupojiksi.
Kun kaksi orjakauppiasta ja kaksikymmentä poikaa ovat soutualuksella ylittämässä Lago Maggiorea, kirjan päähenkilö Giorgio kuulee yhden pojista laulavan hiljaa. Giorgio kysyy, mitä hän laulaa. "Kuuntele":

"Mä köyhä poikanen

käyn kauas maailmaan.

Puutteessa pyytelen:

Kai leipää annetaan?

Isältä käskyn sain

kodista lähteä.

Ryysyin kulkijain,

tie outo edessä.

Ei sanoin hellivin

haastellut äitikään.

Niin kauan valelsin,

halajan lepäämään.

Saan sijan, pienen niin

kuin kehto lapsuuden,

se uniin suloisiin

pian tuutii poikasen.

Ja peitokseni mun

te multaa heittäkää.

Sain kodin kaivatun,

voin vihdoin levähtää."

            Lisa Tetzner 

Ennen kuin he pääsevät rantaan, järvellä nousee myrsky, ja vain Giorgio ja ystävänsä Alfredo selviävät - sekä toinen miehistä, Arpinaamainen mies, jonka pojat pelastavat. Vain poikien luullaan selvinneen myrskystä. 

He jatkavat Milanoon, tiettyyn kapakkaan, jossa kapakan pitäjä myy heidät nuohoojamestareille. 
Milanossa pojat joutuvat kirjaviin ja järkyttäviin valheisiin, mutta vaarojen keskellä he liittyvät yhteen muiden samalta alueelta tulleiden poikien kanssa salaiseksi veljeskunnaksi.

Veljeskunnan piirissä vallitsee pettämätön toveruus.

...loput sitten kun olen lukenut kakkososan... 😉

Liza Tetzner oli saksalais-sveitsiläinen lastenkirjailija, 10.11.1894-2.7.1963

Valitettavasti enempää en osaa kertoa, en löytänyt suomenkielistä wikipedia -sivustoa, saksankieli ei taivu tarpeeksi, enkä tänään luottanut kääntäjäänkään. 

Kirjasta pidin, luonnollisesti aika paljon sanoja joita en ollut kuullutkaan, mutta joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä. 

Tähdet:  ⭐⭐⭐⭐

Teksti: Lisa Tetzner
Suomentanut: Hannes Korpi-Anttila
Kustantaja: Werner Söderstöm Osakeyhtiö, v. 1956
Sivuja: 207