Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin, Kigalin kakkukauppa on yksi Lastu -kirjastojen vuoden 2024 Lukudiplomin kirja, aihealueena Afrikka. 

Tansanialainen Angel Tungaraza on muuttanut Ruandaan, Kigaliin, miehensä Piuksen ja heidän viiden lapsenlapsensa sekä nuoren apulaisensa Titin kanssa.
Vaikka kotona riittää tohinaa muutenkin, mutta Angelilla on silti aikaa omalle bisnekselle ja muulle toiminnalle. 

Angelin kakut ovat kauniita, värikkäitä ja erikoisia, mutta Angelin luo ei tulla pelkästään kakkujen vuoksi. 
Angel osaa kuunnella ihmisten huolia, antaa neuvoja ja ohimennen vähän järjestelläkin asioita muiden huomaamatta. 
Angelin naapurustossa asuu värikäs joukko ihmisiä, jotka ovat kotoisin ympäri Afrikkaa ja myös Afrikan ulkopuolelta. 

Romaanin 14 luvussa on elämää, kuolemaa, iloa ja surua. Tässäkin kirjassa oli luku, joka sai kyyneleet silmiin - mutta oli myös lukuja, jotka saivat hymyn huulille. Oli lukuja, jotka saivat ajattelemaan elämää ja millaisia me ihmiset oikein olemmekaan. 

Ennenkaikkea kirja oli mielestäni viihdyttävä hyväntuulen kirja, jota suosittelen ehdottomasti.  

Kuuntelin kirjan Saavutettavuuspalvelu Celiasta, lukijana oli Anni Tani. Pidin lukijasta, hänen äänensä vei suoraan Kigaliin Angelin kotiin, naapurustoon ja pihalle.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

 Kirja, joka piti otteessaan lähes ensi sanoista asti. Kyseisen kirjailijan ensimmäinen kirja minulle, mutta ei varmastikaan viimeinen.

Juhani Karila, Pienen hauen pyydystys

Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut Itä-Lappiin etsimään Elina Yli-Jaakoa, joka on palannut kotiseudulleen saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten. 

Ennen kuin Janatuinen löytää Elinan, hänen on selvittävä onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä, kuolleiden karnevaalista josta kovaverisinkin lapinnoita ymmärtää pysyä erossa. 
Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. 
Vuosisatoja vanha riivaaja, hattara, löytää uuden kodin kunnanjohtajasta ja kunnanjohtaja vangitaan pankkiholviin. 
Lammessa keskellä suota elää hauki, josta riippuu kaikki.

Elinasta huolta pitää Pöllö - hän asuu Yli-Jaakon tilalla, omansa hän on vuokrannut Askolle ja Efraimille.
Kun Janatuinen lopulta löytää Yli-Jaakon tilalle ja osoittaa Elinaa aseellaan, yrittää Pöllö vielä auttaa Elinaa, konstaapeli Janatuisella on kuitenkin (naisen) tarkka kuulo ja hän yhyttää Pöllön.
Janatuinen tähtäsi miestä ja kysyi:
"- Kuka19 te olette?
- Pöllö.
- Kuka?
- Pöllö.
- Mikä teidän oikea nimenne on?
- Juhanijänis Hili Pili Ylikriipi.
- Mikä?
- Eikö se Pöllö ole ihan hyvä?"

Pienen hauen pyydystys - se on samalla rakkaustarina, tarina jossa kaksi nuorta etsii itseään ja opettelee elämää ja samalla se on fantasiaa. Vai onko sittenkään fantasiaa - mikä on osa on totta lapin noidista ja lapin taioista, millaisia olivat peijoonit, metelit, haltijat, piruparat..

Juhani Karila on kotoisin Pelkosenniemeltä, syntynyt Kemijärvellä  1985. Hän on opiskellut tiedotusopin maisteriksi Tampereella ja kirjoittanut esikoisteoksensa, novellikokoelman Gorilla, vuonna 2013.

Omenakrokotiilin kuolema ilmestyi vuonna 2016 ja tämä Pienen hauen pyydystys 2019.

Antti Heikkinen: Baarijakkara

 Baaritiskin edessä oli, kuten tavallista, rivi korkeita baarijakkaroita. Yksi korkeampi muita. Sen istuinosasta puuttui palanen - ja sen puuttumiseen johtaneista syistä kertoo tämä 

Antti Heikkisen kirjoittama Baarijakkara

Itse baarijakkaran on nikkaroinut Lennart Pettersson, 1980-luvulla kun oli vetänyt - no suomeksi sanottuna perseet - Olof Palmen kuoleman kunniaksi. Palmen vastustajiin kuulunut timpermanni oli verstaassaan puuhastellut kaikenlaista, mitä nyt riemukkaasti päihtynyt ihminen tekee. Ovensuussa välillä piipahtaneelle vaimolleen vannonut rakkauttaan, laulanut ja mölähdellyt ja rakennellut monia vapaasta ajatuksenvirrasta piirustuksensa saaneita mööpeleitä.

Jakkarankin elämä oli monipolvinen ennen kuin se lopulta päätyi baarijakkaraksi, muita tiskin edessä olevia jakkaroita korkeammaksi jakkaraksi.
Jakkaraksi joka kuuli tarinan jos toisenkin. Baarijakkara oli kuitenkin luotettava - tähän asti.

Kun kyläbaarin liepeille oli ilmestynyt tubettaja, joka palkkasi avukseen Mikon, joka puolestaan vieroitusoireissaan toivoi saavansa melkein mitä vain - edes rahaa jolla ostaa jotain. 
Tubettaja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena kymmenien vuosien takaiset kipeät asiat nousevat esille. 
Kylällä ihmiset yrittävät vain selvitä: baarin pitäjä yksinhuoltajuudesta, maanviljelijä toimeentulosta, opettaja koulukiusaamisesta, kirjailija brändinsä luomisesta. Rikoksen tehnyt salaisuudestaan.
Nyt on kuitenkin tullut baarijakkaran vuoro avautua - se on ollut kaiken todistajana ja voi kertoa mitä on tapahtunut. 

Antti Heikkisen tapa kirjoittaa miellyttää minua. Tavallista, hienostelematonta kielenkäyttöä. Kiertelemättä, kaartelematta. Kuin omaa tai naapurin tai oman kylän elämää. 

Anu Holopainen: Salome

Anu Holopainen kirjoittaa naisesta, jota Santeri rakastaa, nimeltään Salome.  

Salome eroaa perinteisestä naisesta siinä, että se on aippi, AI-person, tekoälypersoona. Santeri on oikeasti rakastunut Salomeen, vaikka puhuukin "siitä". Salome on se, joka siivoaa, tekee ruokaa, tyydyttää Santerin - elää ja on niin kuin kotona olevat avovaimot elävät ja ovat. 

Santeri haluaa perheen Salomen kanssa, mutta perinteinen tapa ei tule kysymykseen, tarvitaan sijaissynnyttäjä, vuokrakohtu. Nopeasti Santeri löytääkin sopivalta vaikuttavan Miljan. Miljan joka tuntuu hyväksyvän Salomen sekä haluaa auttaa Santeria ja Salomea perustamaan perheen. 

Mutta ihmiset ovat arvaamattomia - ja kaiken aikaa Salome oppii lisää sekä ihmisistä että itsestään. 

Kirjan alku oli vähän hidastempoinen, mutta kun periaatteeni mukaisesti jatkoin eteenpäin sivulle xx kirja yllättäen tempaisikin mukaansa niin, että loppukirjan luin yhtenä harmaana päivänä.

Jo Ishiguron Klara ja Aurinko -kirjaa lukiessani mietin, tällaistako elämämme tulevaisuudessa on; elämme yhdessä tekoälypersoonien kanssa? Positiivista kai on se, että kukaan ei ole/kenenkään ei tarvitse olla yksin: jos et löydä "ihmisystävää", voit aina ostaa itsellesi ystävän, tilata postimyynnistä. Mitä pidemmälle teknologia ja tietotekniikka kehittyy, sitä kehittyneemmän aipin voit tilata ja opettaa sille = hänelle ihmisyyttä, tietoisuutta.

En ehkä haluaisi elää sellaista elämää, eikä minun varmaan tarvitsekaan, onneksi. 

Gunnar Mattsson: Lapitip

Kesällä kerran kirjoittelin Kirjajuttuja Pöllönkulmalla tapahtuu -blogin puolella. Muisteltiin mitä kirjoja sitä lapsina ja nuorina oikein luettiinkaan. 

Yhden kommentin jätti Repolainen ja kertoi yöpöydällään olevan blogiystävältään saamansa kirjan, jonka aikoi kesän aikana selättää. Kysyi haluaisinko sen kiertoon. Hän kertoi vain kirjan nimen enkä löytänyt netin uumenista siitä kuin kaksi riviä - totta kai kiinnostuin! 

Parisen viikkoa sitten postilaatikkoon ilmestyi punakantinen kirja

Kirja on Gunnar Mattssonin ensimmäinen romaani Lapitip. Se on omaelämäkerrallinen kuvaus perheestä; kirjailijan poika, kirjan "Hän" on viisivuotias ja tytär on vauva. 

Isä jakaa arkipäivän tapahtumia, seuraa, havainnoi ja hämmästelee miten toimii ja ajattelee Hän, tuo nimenomainen viisivuotias. 
Miksi Hän ei laula? Miksi isä ei Häntä laulamaan? Kunnes eräänä päivänä isä laulaa väärin..

Kirjansa lopussa Gunnar Mattsson kirjoittaa:
"Tarkkasilmäinen lukija huomaa ehkä, että kirjasta puuttuu jotakin. Kirja omistetaan tietysti tälle puuttuvalle henkilölle"

Ai mikäkö on lapitip? Sekin selviää kirjasta 

" – Minä olen viisi vuotta, täytän kohta kahdeksan, hän sanoo.
– Enkä minä ole koskaan ollut pieni. Minä olin viisi vuotta jo silloin kun minä synnyin.
Mutta häntä ei kuitenkaan kohdella isona ja hän on vihainen kun hänen pitää pestä kasvonsa vaikka minä vain ajan parran omilta kasvoiltani.  
Hän elää ikäkautta, jolloin ei vielä olla kunnolla juurruttu yhteiskuntaan; ikäkautta, jolloin koti on toisinaan liian pieni samalla kun maailma on liian suuri. "

Kansipaperitkin kirjassa on joskus ollut 

Gunnar Mattsson (1937-1989) oli suomenruotsalainen sanomalehtimies ja kirjailija. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat hänen vaimostaan ja lapsestaan kertovat Prinsessa (1965) ja Prinssi (1966). 
Hän on kirjoittanut myös kolme pakinakokoelmaa: Ruotsalaiset vastatuulessa (1963), Suomalaiset myötätuulessa (1964) ja Suloisesta Suomestamme (1965). Niissä hän kuvaa ruotsalaisuutta, suomalaisuutta ja Suomen historiaa. 

Kirja oli ajatuksia herättävä, hauska - ja paikoin vähän haikeakin. 

Kirjan vien nyt Äidille luettavaksi, mutta jos sinä kiinnostuit kirjasta, niin laita viesti kommenttiin ja osoite sähköpostiin kamelontti at gmail.com, niin laitan sen tulemaan sinulle. 

Jos kukaan ei ilmoittaudu, tiedän kirjalle kyllä jo osoitteen 😉 - mutta pistetään kirja kiertoon